KAHDEN MAAILMAN KOHTAAMINEN

Olen elänyt viimeiset kuukaudet kahdessa erilaisessa maailmassa.

Arkisin teen tulevaisuutta. Lukiolaisten kanssa keskustellessa puhe kääntyy usein lukion jälkeiseen aikaan. Yhdessä käsiteltävät aiheet ja toimintatavat valikoituvat sen mukaan, millä oletetaan olevan merkitystä heidän jatko-opinnoissa, työelämässä ja muussa elämässä.

Viikonloppuisin elän menneisyydessä vieraillessani sairaalassa ja kuntoutuslaitoksessa iäkkäiden ihmisten parissa. Silloin keskustelut siirtyvät helposti menneeseen aikaan, muistoihin.

”Minulta ei puutu mitään”, sanoo 91-vuotias nainen. Mietin, että tällaista lausetta en voisi kuvitella nuoren ihmisen huulille. Päinvastoin, nuorilta tuntuu puuttuvan monenmoista, vaikka menneisiin sukupolviin verrattuna heillä näyttää olevan yllin kyllin.

Mutta eihän nuoren tulekaan lausahtaa kuten yhdeksänkymppinen. Heillä pitää olla haaveita ja tavoitteita. Mikä muuten motivoisi heitä pyrkimyksissään? Välillä haaveet ovat korkealentoisia ja niin kuuluukin olla, koska vain niin luodaan todellista uutta, tulevaisuutta.

”Minulla on tytär, joka pitää huolen minusta”, nainen jatkaa. ”Ja viisi lastenlasta”, joiden nimet ja iät nainen luettelee epäröimättä. ”Minulla on koti, missä asua ja tyttäreni jatkaa maatilalla, jossa mieheni kanssa tein elämäntyön.”

Iäkkäitä ihmisiä kuulemalla saa hyvän tuntuman siihen, millaiset asiat ovat loppukädessä merkityksellisiä. Suhteet läheisiin ihmisiin nousevat tärkeysjärjestyksessä korkeimmalle. Työstä puhuttaessa tehtyä tärkeämpää on tehdyn merkityksellisyys.

Siskoni 10-vuotias poika istuu kuntoutuslaitoksen käytävän varrella ja kutoo sukkaa. Ohikulkumatkalla olevat kuntoutuslaitoksen asukkaat pysähtyvät hänen eteensä –yksi toisensa jälkeen– ja ihmettelevät nuorta poikaa kutimet käsissään. Hetken kuluttua pojalla ja poikaan verrattuna moninkertaisen iän saavuttaneilla on paljon yhteistä puhuttavaa.

Nuorten ja iäkkäiden ihmisten kohtaamisessa on jotakin puhuttelevaa. Iäkkäillä ihmisillä on kokemusta ja näkemystä, mitä jakaa nuorille. Nuorten elämän nälkä antaa virtaa iäkkäille. Siksi nuorten ja iäkkäiden kohtaamiset tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Silloin kaksi erilaista maailmaa kohtaa –tässä hetkessä.

”Kenelle sinä kudot?”, mies kysyy pojalta. Poika nostaa katseen kutimista miestä kohden ja vastaa: ”mummolleni”.

Kirsi Valta-Hulkkonen

Mainokset

Viittomakieli osana yleissivistystä

Laanilan lukiossa on jo yli 10 vuoden ajan opiskellut viittomakielisiä opiskelijoita. Kolme vuotta sitten lukio halusi vahvistaa imagoaan viittomakielisten opinahjona ja tarjota talonväelle mahdollisuuden viittomakielen opiskeluun. Aloite tuli alun perin opiskelijoilta, jotka olivat päivittäin nähneet viittomakieltä koulun käytävillä sekä tulkkausta oppitunneilla ja koulun yhteisissä tilaisuuksissa. Rehtori Timo Kärkkäinen tarttui aloitteeseen ja alkoi järjestää opiskelijoille viittomakielen kurssia. Kurssin toteutuksesta vastasi Viittomakielialan Osuuskunta Via ja se toteutettiin ensimmäisen kerran keväällä 2011.

Kurssin osallistujina oli sekä lukion opiskelijoita että opettajia. Eräs opettaja sanoi syyksi kurssille osallistumiselleen, että “onhan se noloa, etten osaa viittoa edes hyvää huomenta, vaikka olen jo iät ja ajat kuuroja opettanut”. Kurssin sisältö muodostui osittain opiskelijoiden toivomista aiheista sekä tutustumisesta viittomakielisten kieleen ja kulttuuriin. Kurssilla keskityttiin viitotun kielen tuottamiseen ja ymmärtämiseen arjen tasolla. Opiskelijat oppivat esimerkiksi kuinka kohdata viittomakielinen henkilö, kuinka viittoen tervehditään, kysytään kuulumisia, lainataan kynää tai kerrotaan, että nyt on sinun vuoro vastata. Varsinaista kielen oppimista enemmän kurssin tavoitteena oli rohkaista opiskelijoita ottamaan kontaktia viittomakieliseen henkilöön ja käyttämään omaa luontaista kykyään kommunikoida, vaikka yhteistä kieltä ei juuri ole.

Palaute kurssista oli positiivista ja tyytyväisiä oltiin puolin ja toisin. Nyt kurssi on vakiinnuttanut paikkansa Laanilan lukion kurssitarjottimella antaen näin mahdollisuuden viittomakielen opiskeluun jokaiselle Oulun lukiolaiselle. Tässä mielessä Laanilan lukio on edelläkävijä Suomen lukioiden joukossa.

Viittomakielisiä arvioidaan olevan Suomessa noin 5000. Viittomakieliset ovat yksi maamme kielivähemmistöistä, mutta valtaväestölle vielä suhteellisen tuntematon ryhmä. Viittomakielisten kielelliset oikeudet on turvattu perustuslaissa. Käytännössä lain pykälä (17. § 3. mom.) toteutetaan viittomakielen tulkkauspalvelun avulla. Tulkkaus avaa viittomakielisille mahdollisuuden yhdenvertaiseen osallistumiseen yhteiskunnassa. Tulkkauksen lisäksi jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa yhdenvertaisuuden toteutumiseen avoimella ja suvaitsevalla asenteella. Laanilan lukio on toiminnallaan näyttänyt esimerkkiä ja kasvattanut opiskelijoitaan kohtaamaan erilaisuutta. Erilaisuudesta on tullut normaalia.

Lyhyelläkin viittomakielen opiskelulla on merkitystä. Esimerkkinä tästä voisi olla tapaus, joka sattui erään hammaslääkärin odotusaulassa. Viittomakielinen asiakas oli odottamassa vuoroaan lääkärin vastaanotolle, kun hammashoitaja astui aulaan ja viittoi: “Huomenta. Istukaa hetkeksi odottamaan.” Tämä lyhyt viittomakielinen lause teki asiakkaaseen suuren vaikutuksen ja tästä asioinnista jäi varmasti positiivinen mieli, oli toimenpide sitten millainen tahansa. Viittomakielen tulkin läsnäolosta huolimatta hammashoitaja päätti ottaa rohkeasti kontaktin suoraan asiakkaaseen ja viittoa osaamansa lyhyen, mutta asiakkaalle sitäkin merkityksellisemmän asian.

Voimme olla ylpeitä siitä, että Laanilan lukiossa on nähty viittomakielen merkitys osana yleissivistystä. Asiaan on tartuttu ennakkoluulottomasti ja avarakatseisesti. Laanilan lukion kasvatit ovat huomaamattaan saaneet hyvät eväät tulevaisuuteen myös näiltä osin. On rikkaus osata kohdata esimerkiksi viittomakielinen työkaveri avoimin mielin ja tasavertaisesti.

Yhteistyö Laanilan lukion kanssa on ollut mutkatonta ja sujuvaa. Toivomme yhteistyön niin tulkkausten kuin opetuksenkin osalta jatkuvan edelleen.

Laura Sivonen ja Anne Lehtosaari

Lisätietoa aiheesta voit lukea:
opiskelutulkki.fi
kl-deaf.fi
via-ok.net

JOULUINEN TERVEHDYS

”Joulu saapuu portin luo, kolkuttaa ja pyytää: Laske lapsi, sisään mun, täällä kylmä hyytää. Taakkani mun raskas on, onhan joka talohon lahjat oivat mulla, saanhan luokses tulla? Oi saapuos, joulumme, oi!”

Tänään, vuoden pimeimpänä päivänä, alkaa opiskelijoiden ja opettajien joululoma. Syksyn 88 koulupäivää on hurahtanut nopeasti, vaikka niiden joukkoon on mahtunut myös hitaan harmaita ajanjaksoja.

Koulun elämässä on syksy toisensa perään paljon samanlaista, tuttua ja turvallista. Koko ajan tapahtuu kuitenkin pientä muutosta ja kehitystä. Uusia asioita, joista jotkut ovat ainutkertaisia ja jotkut hioutuvat hiljalleen osaksi koulun toimintakulttuuria. Täältä koulumme nettisivuilta saat pienen kurkistuksen, mitä kaikkea on tapahtunut.

Lämmin kiitos teille, opiskelijat, kun olette opiskelleet ahkerasti ja ideoineet koulumme kehittämistä. Lämmin kiitos teille, huoltajat, kun olette ponnistelleet kanssamme nuortenne tukemisessa kasvun ja oppimisen tiellä. Lämmin kiitos teille, yhteistyökumppanit, kun olette mahdollistaneet arjen sujumisen, juhlien järjestelyt ja uusien toimintamahdollisuuksien löytämisen. Lämmin kiitos teille, opettajat, kun olette jälleen laittaneet itsenne ja asiantuntemuksenne likoon hyvien oppimistulosten ja hyvinvoivan työyhteisön eteen.

Viime yönä kokoonnuimme perinteiseen jouluiseen juhlaamme Oulujoen kirkossa. Joulumusiikki, yhdessä lauletut joululaulut ja joulukuvaelma toivat joulumielen monelle meistä. Oli ilo nähdä myös teitä vanhempia ja entisiä opiskelijoitamme yhteisessä hetkessämme.

Toivon joulun iloa ja valoa jokaiseen kotiin! Joulusta alkaa kulkumme kohti valoa, kevättä.

”Saavun riemusanomin, kynttilöin ja kuusin, rauhan joka kotiin tuon, ystävyydet uusin. Missä köyhä värjöttää, hänkään nyt ei unhoon jää, yössä itkevälle päivä koittaa jälleen. Oi saapuos, joulumme, oi!”

Timo Kärkkäinen
rehtori

LUKIO-OPETUKSEN LAATUA MITTAAMASSA

STT:n tuore lukiotutkimus (Kaleva 8. 12. & 9.12.2012) osoitti, että lukioiden väliset erot ovat pieniä, mikä on kerrassaan hieno tulos! Sekä valtakunnan että maakuntien tasolla alueellinen tasavertaisuus näyttää toteutuvan.

Hyvä lähtökohta tutkimuksessa oli verrata opiskelijoiden yo-kirjoitusmenestystä ns. lähtötasoon eli peruskoulun päättötodistuksen keskiarvoon eikä asettaa lukiota järjestykseen pelkästään ylioppilaskokeiden keskiarvojen perusteella. Voidaanko lukiot kyseisen tutkimuksen perusteella asettaa paremmuusjärjestykseen, onkin sitten toinen juttu.

STT:n tutkimusasetelma herättää kysymyksen, kuvaavatko havaitut erot todella sitä, mitä haluttiin tutkia eli lukioiden opetuksen laadukkuutta(?) vai tulivatko lukioiden väliset erot lähinnä ns. virhelähteistä, joita olivat esimerkiksi peruskoulun päättöarvioinnin yhteismitattomuus ja lukion aloittaneiden keskeyttämisprosentti.

STT:n lukiovertailu ei huomioinut lukion keskeyttämistä, koska lähtötaso laskettiin keskiarvona lukiopaikkansa syksyllä 2009 vastaanottaneiden peruskoulun päättötodistuksista eli mukana oli myös ne, jotka keskeyttivät lukio-opintonsa. Tällainen laskentatapa parantaa sellaisten lukioiden sijoittumista, joissa keskeyttäneitä on suhteellisesti paljon muihin lukioihin verrattuna, koska oletettavasti keskeyttäneillä on keskimääräistä matalampi peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon jo pelkästään tämä seikka nostaa joidenkin lukioiden sijoittumista tutkimuksessa. Eniten tästä laskentatavasta häviävät ne lukiot, joihin on korkea keskiarvoraja, koska tällöin myös keskeyttäneitä on vähän.

Lähtötason mittaamisessa peruskoulumenestyksen arvioinnin yhteismitattomuus eli kansallisen arviointikokeen puute aiheuttanee merkittävän virhelähteen tutkimustuloksiin. Lisäksi yo-kirjoituskoemenestyksen osalta kaikkien kirjoitettujen aineiden keskiarvo olisi vertailukelpoisempi peruskoulumenestyksen kanssa kuin tässä tutkimuksessa käytetty pakollisten aineiden keskiarvo, mikä painottuu kieliin ja matematiikkaan. Taito- ja taideaineet jäävät lukiomenestyksen arvioinnin ulkopuolelle kokonaan.

Lisäksi etenkin pienten lukioiden sijoittumiseen vaikuttaa sattuma, kun tutkimuskohteena on yksi vuosiluokka. Luotettavampien tulosten saamiseksi tarvittaisiin aineistoa useilta vuosiluokilta. STT:n tutkimuksella on periaatteessa hieno tarkoitus, mutta tulokset ovat vaikeasti tulkittavissa. Onko tällöin mielekästä esittää tuloksia paremmuusjärjestyksessä?

Uusi lukiovertailu on herättänyt keskustelua mediassa ja koulumme sisällä. Ja tämä on pelkästään hyvä asia! On tarpeellista, että pysähdymme välillä miettimään, miten voimme parhaiten tukea opiskelijoitamme asettamaan ja saavuttamaan heille sopivia tavoitteita. Tässä työssä välitön ja avoin vuorovaikutus on keskeistä.

Veikko Ervasti totesi Kalevan mielipideosaston kirjoituksessaan 15.12., että todelliseen lukiomittariin kuuluu myös mm. sijoittuminen jatko-opintoihin ja koulun työilmapiiri. Olen tästä täysin samaa mieltä. Ylioppilaskokeen pakollisissa aineissa menestymisen ohella on tärkeää, että opiskelija viihtyy koulussa ja oppii monipuolisia työelämän ja ylipäätään elämän valmiuksia – niitäkin, jotka eivät ole keskiarvoin mitattavissa.

Kirsi Valta-Hulkkonen

À Paris la vie est belle

Vietin juuri uskomattoman mahtavan viisi päivää Pariisissa yhdessä ranskanopiskelijoideni ja kollegani Hannan kanssa. Oli upeaa seurata kuinka kahdentoista toiselleen osaksi tuntemattoman nuoren joukko hitsautui pikkuhiljaa yhteen hiileen puhaltavaksi ryhmäksi. Ja tuo ryhmä uhkui intoa, iloa ja inspiraatiota. Se pursusi naurua, hymyjä ja tirskahduksia. Oli ihana katsella, kuinka he kokivat elämyksen toisensa jälkeen ja kuinka tunteellisilta nuo kokemukset heistä tuntuivat. Moni oppi itsestään ja ystävistään tuon reissun aikana paljon – kyseessä oli siis opintomatka erittäin monessa mielessä.

null

Minulle päällimmäisiksi muistoiksi jäivät pariisilaisten myyjien kanssa käymäni keskustelut – saimmepa ryhmän kanssa jopa yhden välipalaksi nautitun krepin ilmaiseksi, koska Latinalaiskorttelin kadunvarsikojun vanhempi myyjärouva piti minua niin rakastettavana keskustelukumppanina… Ihmisten ystävällisyys ja toisten huomioon ottaminen on juuri sitä ranskalaisuutta, jota aina Suomeen palatessani jään kaipaamaan. Se on pieniä eleitä, kiitoksia ja anteeksipyyntöjä. Se on sitä, kun kulkiessani matkalaukkukaravaanimme kärjessä pysähdyin antamaan tietä vastaantulevalle vanhalle rouvalle ja sain siitä kiitokseksi sydämellisen hymyn ja kiitoksen ”Merci, madame!”

null

Pariisi on todellakin kaupunki, jossa historia elää. Aina kääntyessäsi kadunkulmassa näet jotain näkemisen arvoista. Taide tulee vastaan kaikkialla, katusoittajien musiikki siivittää matkaasi metrossa ja rakennus toisensa perään muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista. Tällä opintomatkallamme laitoimme paikat elämään sekä historian, kirjallisuuden että elokuvan puitteissa. Kiersimme paikkoja, joihin eri teokset sijoittuvat ja keskustelimme paikan päällä niiden tapahtumista. Seisoessaan St Étienne du Mont-kirkon portailla Panthéonin jykevässä varjossa todella saattoi kuvitella vanhana Peugeotin tulevan kaarteen takaa ja koppaavan kyytiinsä aikamatkalle menneisyyteen. Se, mille aikakaudelle itse kukainenkin olisi lähtenyt onkin sitten arvoitus. Joku olisi varmaan päätynyt Aurinkokuninkaan hoviin, toinen Hemingwayn kanssa ravintolaan ja kolmas Picasson ateljeehen. Elimme todeksi sen, ettei historia ole vain menneitä asioita vaan  vaikuttaa taustalla kaikkeen siihen, mitä on edessämme tässä ja nyt.

null

Pariisissa elämä todellakin on kaunista. Se on kaupunki, joka legendaarisen toimittajan Erkki Toivasen sanoin ottaa vierailijan avosylin vastaan kuin rakastajatar. Ja tämä ryhmämme osoitti todeksi sen, että myös sillä hapuilevalla kielitaidolla tuo kauneuden ja kulttuurin kaupunki ottaa sinut syleilyynsä. Sinun täytyy vain ottaa se ensimmäinen askel!

Marjo Haakana

P.S. Tarkempi matkapäiväkirjamme löytyy osoitteesta http://laanilanlukioaparis2012.wordpress.com

Elimu ni haki ya watoto wote! Koulutus on jokaisen lapsen oikeus!

”Mattias on kuulovammainen, seitsemänvuotias tansanialainen koulupoika. Hän on yksi Suomen Lähetysseuran kummilapsista, jonka koulunkäynnin suomalaiset kummit ovat mahdollistaneet. Ilman apua Mattias ei olisi päässyt kouluun lainkaan. Hän käy kunnallisista koulua kolmena päivänä viikossa mutta karkaa kouluun myös muina päivinä. Hänellä on loppumaton oppimisen jano.”

Kuuntelen hämmentyneenä; poika karkaa kouluun, ei koulusta. Meillä Suomessa taitaisi tilanne olla toisinpäin. Suomalaisessa koulussa ei viihdytä, vaikka meillä on kaikki uusimmat pelit ja vehkeet opetuksen apuna ja tukena. Virikkeitä on valittavaksi asti, havainnollistamistapoja vielä enemmän.

Kuva

Välituntileikkejä

Vietin marraskuun alussa kaksi viikkoa Tansaniassa, Mwanzan kaupungissa koulutusmatkalla. Pieni suomalainen opettajista ja kirkon kasvattajista koostuva ryhmämme veti muun muassa seminaarin paikallisille esi- ja alkuopettajille, vieraili esikouluissa, alakouluilla ja yläkouluilla, Kassan yksityiskoulussa sekä Makumiran yliopistossa.

Tapasimme ryhmämme kanssa ennen varsinaista matkaa ja suunnittelimme seminaaria. Eniten meitä jännittivät ja huvittivat koulutuksen puitteet. Meillä ei olisi yhteistä kieltä koulutettavien kanssa ja opetusvälineet löytyisivät kuulemma pihalta: kivet, pullonkorkit, lehdet ja kukat. Ei ollut videotykkiä, ei tietokonetta. Ei kannattanut työstää hienoa PowerPointia vaan piti palata opetuksen alkulähteille: kohdata toinen ihminen ilman apuvälineitä.

Kuva

Ruokailun jälkeen oppilaat pesivät itse astiansa

Aloitamme seminaarin ryhmäytymisharjoituksilla. Leikimme Nooan arkkia: parinani oleva masai-nainen lähtee liikkeelle, potkii ilmaa ja kiljuu. Apua! Olen niin aasi, etten tajua hänen esittävän aasia. Matkin kuitenkin pariani: enpä ole aikoihin huitonut jalkojani niin korkealle ilmaan, päästänyt niin karmivia kiljaisuja ja ollut niin täydellisesti epämukavuusalueellani. En ole myöskään pitkään aikaan nauranut niin hersyvästi, tarttunut hetkeen ja nauttinut. On huikaisevaa tajuta, että vuorovaikutus syntyy, vaikkei yhteistä kieltä olekaan. Leikki, laulu ja yhdessä nauraminen riittävät yhdistämään meidät. Loppupäivän parini haluaa kulkea kanssani käsi kädessä. Suomalainen lukion opettaja hämmentyy mutta ojentaa silti kätensä. Se, mihin sanat eivät riitä, korvataan hymyllä ja kosketuksella.

Seminaarimme teemana on ”Lapsi on ilo!” ja tavoitteena on esitellä ja opettaa paikallisille opettajille uusia, vuorovaikutteisia opetusmetodeja: Miten oppia hyödyntämään oppilaalla jo oleva tieto ja taito? Miten saada opetuksesta oppilaslähtöistä? Miten luoda vuorovaikutus opettajan ja oppilaan välille? Seminaarin päätteeksi pyydämme palautetta: mikä uusista työtavoista jäi parhaiten mieleen? Mitä voisi käyttää omassa opetuksessaan? Olimme ajatelleet, että palaute annetaan suullisesti, ja yllätys olikin valtava, kun koulutettavat haluavat esittää palautteen meille oppimillaan uusilla työtavoilla: leikin, draaman, nukketeatterin ja lattiakuvien avulla.

Kuva

Iloisia koululaisia

Jos oppilaiden innostuneisuudessa ja asenteessa meillä suomalaisilla olisi peiliin katsomisen paikka, rangaistuskäytänteissä olemme oikealla tiellä. Yhdessä vierailemassamme esikoululuokassa istuu toisia paljon vanhemman oloinen poika. ”Hän on tyhmä. Hänet on palautettu kolmannelta luokalta esikouluun!” Huh! Olisipa noloa ja itsetuntoa syövää joutua alennetuksi kolme ikäluokkaa. Ei siinä ainakaan viisaammaksi muuttuisi. Olen myös hyvilläni, että suomalaisissa nykyluokissa karttakepit eivät ole enää pitkään aikaan olleet rangaistusvälineitä. Yhden kerran omassa lapsuudessani häpeänurkassa seisottuani voin sydämestäni todeta, ettei siellä oppinut mitään muuta kuin pelkäämään. Ja pelko toimii tehokkaana esteenä oikealle oppimiselle.

Kotiin palattuani olen prosessoinut kaikkea tapahtunutta. Naiivisti ajattelin meneväni kauas opettaakseni toisia, mutta opinkin itse. Opin olemaan armollinen itselleni, jos en joka vuosi jaksa uusia opetusmateriaaliani. Opin olemaan ahdistumatta, jos en ehdi lukea kaikkia uutuuskirjoja. Opin olemaan tyytyväinen itseeni, vaikka en tunnistakaan kaikkia sosiaalisen median sovelluksia ja niiden pedagogisia mahdollisuuksia. Tärkeintähän on kuitenkin toisen ihmisen kohtaaminen, oman ajan antaminen toiselle, kuunteleminen ja kuuleminen, yhdessä oleminen. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Elimu haina mwisho! Oppimisella ei ole loppua!

Hanna Naalisvaara

MARRASHARMAITA HAAVOJA

Katsoessani ulos harmauteen, käy mielessäni: jokaisella on haavansa. Sitä vaan ei kovin usein edes huomaa ajatella. Kiduttaa kenties turhaan itseään ajatuksella, että kaikilla muilla menee hyvin, ja itsellä on tämä ja tämäkin haava, jota pakottaa sunnuntaiaamuisin tai ohikulkevia pariskuntia katsellessa. Mutta jokaisen rohkean ja säteilevän hymyn takana on omat itkunsa, itkettyinä tai kohtaamattomina, ja jokaisella onnellisella ja menestyneelläkin ihmisellä aristavat kohtansa.

Se, joka on työpaikalla voittamaton ja etevin kaikista, saattaa pyyhkiä salaa (kiukun)kyyneleen nähdessään jossakin juoksevan toppahaalarienkelin, sillä hän näkee siinä lapsen, jota ei itse koskaan voinut saada. Hän, joka taas tuon pulleaposkisen pienen energiapakkauksen saa syliinsä kumartuen pyyhkimään sen nenää, lämmittämään pakkasen puolukanpunaisiksi nipistelemiä talviposkia, on voinut saada ensimmäisen perhekokemuksensa vasta tuon lapsen synnyttyä elettyään rikkinäisen ja kylmän, hieman irtonaisen tuntuisen lapsuuden, jossa äiti ja isä elivät kulissiavioliitossa eivätkä olleet ikinä kotona. Tai hän voi miettiä, miten kummassa jaksaa luhistumatta pitää huolta siitä ja sen sisaruksesta työntäyteisessä elämässään, josta näiden lasten isä – tai äiti – hävisi syystä, jota ei koskaan hänelle viitsitty kertoa.

Hän, joka on laiha ja kaunis, voi sisällään surra rakkauden, joutilaisuuden ja perustelemattoman lämmön perään ja kantaa ohuilla hartioillaan salaisuutta öisistä ahmimisista, oksenteluista ja kaiken nielevästä itsekritiikistä, yksinäinen kaivata kaiholla seuraa joutilaisuutensa tilalle… ja rakkaiden ympäröimä kuulla uutisen parantumattomasta sairaudestaan. Joku voi olla ikuisesti vankina omassa peilissään, pääsemättä koskaan karkuun elämänsä pahinta tuskan ja hajanaisuuden aiheuttajaa – omaa itseään. Kukaan ei pääse menneisyyttään pakoon eikä sellaista sielua olekaan, johon ei koskaan olisi sattunut. Sielun olemassaolonhan tuntee vasta, kun siihen yhtäkkiä tekee kipeää.

Ja eiväthän kaikki haavat suinkaan ole noin suuria ja traagisia. Haavoja on pieniä ja suuria, menneitä ja nykyisiä. Ne voivat olla menetyksiä, tai ehkä jonkin tärkeän menettämisen pelkoa, ja täysin yllättäviäkin. Samakin asia voi toiselle olla mitätön pintanaarmu ja toiselle avohaava. Mutta jokaisella meistä on haavansa. Ja minäkin, katsoessani vielä jokunen aika sitten kaihoten toisiinsa uppoutunutta nuorta paria, joka näki joka hetki toistensa silmistä paitsi halun ja ikävän myös lupauksen: ”me pidämme toisistamme huolta ja elämme elämäämme yhdessä eteenpäin”, tunsin auki repeävän haavan sisälläni täysin määrittelemättömässä kohdassa. Oliko se vatsassa? Ei, oliko se aivoissa? Varmastikaan ei. Oliko se käsivarsissa, joita pakotti? Silmissä, joiden yläluomien taakse kirvelevät kyyneleet pakkautuivat?

Jossakin se oli, mutta en voinut osoittaa sen kohtaa. Se ei ollut missään, ja yhtä aikaa se kuitenkin oli kaikkialla. Mutta samalla tajusin, että minulla oli ja on monta ehjää kohtaa siinä, missä jollakin toisella – rakastuneella, menestyneellä – on haava. Sain olla monesta ehjästä kohdasta onnellinen, ja muistuttaa itseäni, että tässä juuri, tässäkin saattaisi olla kipu, tai pahimmillaan tyhjyys. Ei terveestä suustakaan koskaan muista iloita, ennen kuin jokin rakko tai ien tai kipeä hammas, herpes, rohtuneet huulet tai tulisesta ruuasta palanut kieli alkaa kiusata ja vihoitella.

Pystyn katsomaan menneisyyteen ehkä lähes täydellisen kirkkain silmin, ja hyväksymään ilolla tähänastisen kohtaloni. Montakaan kertaa tämän elämäni aikana minun ei ole tarvinnut kysyä katkerana käsiäni kohti taivasta kurotellen: Miksi kävi näin? Ei. Yleensä asioilla ja tapahtumilla on ollut tärkeä paikkansa elämäni kulussa. Joitain kolhuja tietenkin on. Kuten se, että olin aina erilainen: pienempi kuin muut. Sen takia minuun ei aina uskottu, eikä minua asetettu samalle viivalle, sain erityiskohtelua, ”helpotuksia”, ihmettelyjä, jopa sääliä. Kuitenkin tuo sääli oli niin herttaisen osaaottavaa, ettei siitä näin lähes 20 vuotta myöhemmin voi ehkä enää olla vihainen, tai edes pahoillaan. Eihän minua säälitty sairaudesta, lihavuudesta tai tyhmyydestä. Minua säälittiin siitä, että olin niin pieni, että minut jaksoi nostaa ilmaan ja kantaa helposti mihin vain, siitä että olin ehkä liian pieni jaksaakseni nostaa painavia tavaroita tai heittämään suurta koripalloa korkealle koriin yhtä kaukaa kuin muut. Ja siitä että näytin vääjäämättömän nuorelta ikäisekseni, eikä todellista ikääni koskaan arvattu oikein.

Hah! Juuri nuo samat asiat koen nyt voimavaroikseni. Ehkä en näy kauas, mutta erotun kyllä joukosta. En yllä, mutta mahdun. Voin ojentaa jalkani suoraksi ja nukkua ongelmitta junan, bussin ja lentokoneen penkeillä. Tässä kaupungissa ei koskaan kävellyt vastaani kiinnostavaa miestä, joka olisi ollut minua lyhyempi ja siten poissuljettu. Potentiaalinen tuleva sulhaseni myöskään tuskin sanoisi minulle: ”Rakkaani, kantaisin sinut kyllä kynnyksen yli, mutta kun en millään jaksa nostaa sinua”. Päinvastoin, olen huomannut, että minua on suorastaan vaikeaa malttaa pitää maan tasalla. Heti kättelyssä herätän miespuolisissa olioissa vaiston kokeilla, kuinka kepeästi nousisin heidän käsivarsillaan ilmaan ja olalle ja kuinka kätevästi kulkisin reppuselässä. Minut on siepattu ilmaan koulussa, keskellä kaupunkia ja kannettu sänkyyn, suihkuun ja autoon. Minulle on sanottu naurettaviakin asioita kokooni liittyen. Eräskin totesi, että ”ethän sinä paina enempää kuin kissanruoka”. En edes viitsinyt saivarrella, että riippunee suuresti kissanruuan MÄÄRÄSTÄ, paljonko se milläkin annetulla hetkellä painaa.

Puhumattakaan siitä, että enää loukkaantuisin kun minua luullaan ikäistäni nuoremmaksi! Se saattoi kyllä olla musertava loukkaus 17-vuotiaana, mutta nyt kaivan nauraen esille paperini, kun ovimies niitä kysyy, ja oikein harmittelenkin mielessäni sitä, että ajokortista tämä nyt lopulta näkee todellisen ikäni: fakta, jonka pitäisin muutoin ihan mielelläni salassa ihmettelijöiltä, oppilailtani, tuttavuuksilta sekä Alkon ja kaupan tädeiltä.

Mutta aikanaan nuo asiat kyllä viilsivät ja jättivät haavoja, ehkä sellaisiakin, joista jäi arpi. Aloin ehkä vähätellä itseäni, en uskonut, miten hyvä ja kokonainen olinkaan, en arvostanut itseäni tarpeeksi enkä kokenut riittävää omanarvontuntoa. Ehkä en täysin vieläkään, sillä muutoin en kokisi yhäkin itseäni joskus liian pieneksi pitkien ”oikeiden” aikuisten rinnalla, ulkopuoliseksi porukassa, ei-toivotuksi toveriksi, epäuskottavaksi opettajatartädiksi oppilaideni vanhempien edessä. Vaikka järkeni sanoo, ettei aikuisuus ole koosta kiinni, olen yhä vielä joskus kuin nuhdeltu lapsi, jonka varteenotettavaa ideaa ei oteta vastaan varren ollessa riittämätön, tai väheksytty teini, jolle kesätyönhakupaikassa sanotaan tylysti ”mene kotiisi kasvamaan” ja jota kaverit eivät uskalla ottaa mukaan K15-merkinnällä varustettuihin leffoihin siitä pelosta, ettei heitä päästettäisikään sisään ”juniorin” kanssa.

Niin. Mutta ne haavat ovat pieniä verrattuna siihen, että en koskaan jäänyt pääsemättä lapsena äidin syliin, minua ei koskaan hylätty pimeään (paitsi kenties silloin, kun omaa kuritonta uteliaisuuttani kiipesin kaappiin ja kaaduin sen kanssa itseni samalla loukkoon saattaen), opin nopeasti niin lukemaan ja laskemaan kuin laulamaankin, eikä kukaan pitänyt minua epämiellyttävänä, vaan pienuuteni takia varsin söpönä. Ja ehkä tosiaan vasta vaikeuksien kautta löytää itsensä: ehkä olen juuri niin kokonainen kuin nyt olen vain sen pitkäjänteisen työn tähden, jonka olen mielessäni tehnyt käsitellessäni noita kasvuvuosien kasvamattomuuskipuja. Ehkä se omanarvontunto, mikä minussa on, kumpuaa juuri siitä, että joskus koin jääneeni sitä ilman. Jokainen senttini on siis täyttä jalostunutta tavaraa, eikä mitä tahansa höttöä, hiekalla jatkettua salmiakkijauhetta.

Eihän kukaan toinen ihminen lopulta voi kenenkään onnea tai eheyttä rakentaa. Itse sen tein. Eikä urakka ole vielä lähimainkaan valmis, senkin tiedän nyt paremmin kuin hyvin, sillä kun muutama syksy sitten suursiivosin koko elämäni ja avasin narisevin saranoin vinkuvan ikkunan, tuli sieltä navakka tuuli sisään. Tuuli, joka vei tunkkaisen hajun mukanaan, mutta oli toisinaan myös pirullisen kylmä, luihin ja ytimiin asti tunkeva, ja ehkä jopa läpivalaiseva.

Ja haavoista harmauteen: vuodenaikaan, jota moni saattaa tiedostamattaan jopa odottaa jonkinlaisena lupana saada masentua ja väsyä, myöntää rikkinäisyytensä ja vetäytyä sohvan nurkkaan nuolemaan haavojaan. Kenties haavamme ovat aina olemassa, mutta juuri kaamoksen tiukentaessa hiljalleen otettaan ne saavat pullahdella sielujemme syvyyksistä kuin sienet syksyiselle kankaalle. Elämme parhaillaan harmaata marraskuuta, joka maineensa veroisesti ei tänäkään vuonna ole pettänyt uskollisia fanejaan, vaan on ollut varsin harmaa ja pimeä muutamaa täysin utopistiselta tuntunutta poutapäivää lukuun ottamatta. Mutta voimattomina muuttamaan tätä tosiasiaa voisimme ehkä koettaa nähdä harmaan uudessa valossa. Harmaa on kaunis ja pehmeä mutta ennen kaikkea hyödyllinen väri. Liian moni ihminen ei näe sitä eikä tunnusta sen valöörejä. He näkevät mustan ja valkoisen, tumman ja vaalean, ja heille harmaa on hiirulaisten maastoon hukkuva väri, jonka kantajat eivät vain ole kunnolla kyenneet päättämään mitä mieltä olisivat tai kenen puolella seisoisivat ja jotka eivät tajua että kun kumartaa, samalla väkisinkin pyllistää. Heidän nähdäkseen harmaa on kaikkien ja ei kenenkään miellyttämisen välivaihtoehto, sillä heille se on vain epämääräinen tummuusaste mustan ja valkoisen välissä. Mutta eihän se ole. Harmaa voi myös taittaa punertavaan, hopeaan, siniseen, vihreään. Se voi näyttää tummemmalta eri valoissa ja eri säällä. Riippuu myös, mistä materiaalista harmaa kohde on muodostunut. Yhtä lailla kivikova kallio kuin ilmavan höttöinen pilvikin voi olla harmaa.

Harmaa on rohkeuden väri. Vaatii sekä tietoa, taitoa, älyä että uskallusta katsoa ja nähdä se. Ymmärtää jyrkkien kahtiajakojen tarpeettomuus ja jopa tuhoisuus. Murhaaja voi olla uhri, kunnollinen ihminen voi olla seksuaalinen hurjastelija, puolisoaan rakastava ihminen voi pettää, hölmö voi olla viisas ja sosiaalinen äärimmäisen ujo. Se, joka on eniten äänessä, ei aina ole se, jolla on eniten sanottavaa, ja jokaisen tuntema toveri ehkä maailman yksinäisin ihminen. Musta ja valkoinen ovat toki kauniita, häikäiseviä ja aina toimivia värejä, mutta harmaa – siinä on kiteytyneenä katsomisen ja kyseenalaistamisen uskallus. Tämän marraskuisen väriopin myötä nauttikaamme – vielä kun voimme – tästä kuusta ja siitä, että kotiemme nurkissa lojuvat pölyt niin kuin silmärypytkin peittää nyt armahtava pimeys, sillä aivan pian hyökkää päälle valoisa, tuikkiva ja juhlia täynnä oleva joulukuu!

Marja Salmela