Liikunnan loppu – viimeinen ihminen

Kun ihmiskunta kehittyy, vaurastuu ja nostaa elintasoaan, niin se samalla myös rappeutuu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Näin on jos väitteet ihmisten yhä huononevasta kunnosta, lisääntyvästä ylipainosta, joka puolelle leviävästä korruptiosta liittyen ihmisten luontaiseksi sanottuun ahneuteen ja oman edun tavoitteluun pitävät paikkansa. Saavuttaako rappeutuminen noidankehän, jolta ei ole paluuta? Jotta liikunnan loppu ja sitäkautta ihmisen rappeutuminen ei näyttäisi niin uhkaavalta niin voisiko synnyttää pelastukseksi eräänlaisen liikunnan ideologian samaan tapaan kuin esim. kommunismi, fundamentaalinen islamismi, fasismi tai kansallisnationalismi. Liikuntaismi ? Mitähän se olisi på svenska eller in english?

Jo lapset ovat ylipainoisia ja huonokuntoisia, samoin koululaiset, varusmiehet ja opiskelijamiehistä 40% ja naisista 25% on ylipainoisia. Syystäkin valtion johtajat ovat huolissaan. Kun USA:n armeijan kenraalilta kysyttiin, mikä on maailman sotilasmahdin heikko kohta, niin vastaus oli – jalat, jotka pettävät ylipainon alla. Kaikki tietävät ylipainon syyn : liian vähän liikuntaa ja liian paljon ruokaa. Ylipainon myötä liikunnan aloituskynnys nousee ja liikunta kenties loppuu ja ahminta lisääntyy. Sillä eräät syövät ja juovatkin suruun, toiset iloon ja kolmannet tarpeeseen. Ihminen pyrkii stimuloimaan mielihyväkeskustaan monin eri keinoin ja joistakin on hyötyä ja joistakin haittaa. Siinä järki tuppaa joskus jäämään toiseksi. Liikunta ja tupakka aiheuttavat mielihyvää. Elämä on valintoja.

Elämän merkityshän ei kuitenkaan perustu elämän pituuteen vaan erilaisiin hyviin ja huonoihin tapahtumiin elämän varrella. Mieluummin tietenkin hyviin. Siinä mielessä pitää pohtia ihmisen itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa. Saako hän tehdä sillä mitä haluaa; lihoa, laihtua, tehdä lävistyksiä ja tatuointeja, olla pesemättä, myrkyttää sitä tupakalla, alkoholilla, huumeilla tms. Pitääkö meidän jatkuvasti ja ylenpalttisesti suojella lähimmäisiämme, jos he omasta mielestään elävät täyttä ja nautinnollista elämää vaikkakin ehkä lyhyttä. Tietenkin huonoista elintavoista tulee kipuja, kärsimystä ja niiden hoitamisesta nykyisin valtavasti kuluja. Mutta jos niitä ei tulevaisuudessa poliittisella päätöksellä korvattaisikaan? Joskus politiikassa puhuttiin tuotantovälineiden haltuunotosta. Nyt voisi vaatia liikuntavälineiden ja tilojen haltuunottoa, jolloin ne voitaisiin vapauttaa kaikkien käyttöön ilmaiseksi. Terveyden ja hyvinvoinnin edellytyksethän jakautuvat epätasaisesti. Matalasti koulutetut ja pienituloiset liikkuvat vähiten ja heiltä puuttuvat myös eräät liikuntamahdollisuudet. Tietenkin ulkona luonnossa voi liikkua – luovuudelle sijaa! Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan vain joka 10.s suomalainen liikkuu riittävästi ja monipuolisesti. Mutta kenen ongelma liikkumattomuus on ; valtion ja tuotantolaitosten vai jässikkämäisen kansan. Onko ongelma jos eräät haluavat elää lujaa ja kuolla nuorena? Riittääkö Suomella terveitä työntekijöitä? Siitä kai on kysymys?

Aikanaan antiikin Kreikassa oli lääketieteeseen kytköksissä oleva kehotus itsensähuolehtimiseen. Ideana oli saada ihminen sisäistämään moraalinen kuri ja itsesäätely. Nykyisin kai terveyttä eli liikuntaa, ravintotietoutta jne. propagoidaan, jotta ihminen tuntisi itsensä huonommaksi ja hänet saataisiin ponnistelemaan kohti normaaliutta. Silloin me hyväksymme hänet joukkoon. Tunnemmeko esim. samaa vihaa ja halveksuntaa onnellista lihavaa kohti kuin sitä joka saa rahaa tekemättä töitä?

Terveystiedon opettajana olen pohtinut pitäisikö kertoa enemmän terveellisistä elintavoista kuin sairauksista kuten nyt opetussuunnitelma painottaa. Pitäisikö kertoa miten elämästä tulee nautinnollista ja merkityksellistä vaikka siihen sisältyisikin terveydelle vaarallisia käyttäytymistapoja. Olisiko tämä eettiseti ja moraalisesti hyväksyttävää? Rappeutuisiko ihminen, sortuisiko ihmiskunta ja kuka olisi viimeinen ihminen ? Vai pitääkö sittenkin ylhäältäpäin ohjata ihmisen käyttäytymistä ja puuttua hänen ruumiiseensa ja antaa ihmiskunnan vanheta ja kasvaa?

Mikko Heinonen

OSAAN – KELPAAN – USKALLAN – ONNISTUN – Nuoruuden panikointia ja vanhoja tansseja

Noilla otsikon neljällä sanalla olen tsempannut itseäni usein jännittävissä tilanteissa. Uskon myönteisen puheen voimaan ja koen, että sanat auttavat, jos epäusko valtaa mielen.
Olin nuorena kova jännittämään esiintymistilanteita, erityisesti puhumista yleisölle. Esitelmiä pitäessä sanat aluksi katkeilivat ja pahinta oli, kun lukion kakkosella pitäessäni vaativaa äidinkielen esitelmää, alkoivat polveni kirjaimellisesti – kuten sanonta kuuluu – ”lyödä loukkua”. Jouduin pitämään esitelmäni loppuun istuen. Se meni lopulta hyvin, mutta muistan tuon kokemuksen loppuelämäni.

Äidinkielen opettajaani se ei kuitenkaan näyttänyt jääneen kaivelemaan, koska hän ylioppilaskeväänäni pyysi minua pitämään yo-juhliemme ylioppilaan puheenvuoron. Vieläkin jaksaa ällistyttää, kuinka ison riskin opettaja uskalsi ottaa pyytäessään minulta tuota puhetta. Opettaja uskoi minuun kuin vuoreen ja vaikka silloin en kyennytkään ottamaan tehtävää vastaan, vahvisti opettajan luottamus itsetuntoani tulevia esiintymisiä varten.

Opetustyössäni olen tänäkin lukuvuonna kuullut muutamaan otteeseen oppilaan sanovan: ”En osaa tätä”. Olen todennut noissa tilanteissa: ”Ei haittaa, sillä koulu on sitä varten, että täällä opetellaan ja opitaan ja, että itselleen kannattaa puhua mieluummin myönteisesti kuin kielteisesti esim. sanoin ”minä opin”, ”minä haluan oppia”.

Tästä oppimisesta ja halusta oppia saimme hyvän näytön viime perjantaina, vanhojen päivänä. Jollen vihaisi sanaa ”huikea”, kuvailisin oppimisen tulosta tuolla termillä. Opiskelijat olivat niin motivoituneita ja sitoutuneita tanssiaskelten harjoitteluun, että lopputulosta oli perjantaina mukava katsella. Erityisesti poikien suorituksia on syytä ihailla, sillä monet heistä lähtivät lähes täysin nollapisteestä tanssiaskelten harjoitteluun. Tänä vuonna tosin oli muutamia poikia mukana vanhojen tansseissa toistamiseen. Heidän osaltaan sanonta ”harjoitus tekee mestarin”, osoittautui todeksi; kaikki pikku asiatkin olivat hallussa ja tanssiin pystyttiin myös eläytymään – eräät jopa hymyssä suin.

Varmasti useimpia tanssijoita jännitti esiintyä koko koulun ja kotiväen edessä, ja Ouluhallissa tuhansien ihmisten edessä, mutta kaikki meni hienosti. Tahdonkin tässä vielä kiittää kaikkia ihania tanssijoita. Teitä oli ilo opettaa! Kiitos myös rohkeille juontajille, Pinjalle ja Roosalle, jotka otitte haasteen vastaan ja suoriuduitte siitä mainiosti!

Palatakseni vielä tuohon nuoruuteni paniikkitilanteeseen, uskon sen juontaneen juurensa paitsi nuoruuteen kuuluvasta epävarmuudesta, myös vaativasta kotikasvatuksesta. Kovan vaatimisen sijasta haluaisin itse vanhempana ja opettajana pikemminkin rohkaista ja kannustaa. Tärkeintä on hyväksyä itsensä ja uskoa itseensä. Muista aina: sinä osaat, kelpaat, uskallat – onnistut varmasti!

Merja Halme-Karjalainen

KIIRE LOPPUI

Kirjoitan tätä hengentuotetta kotona, sairaslomalla. Joskus tarvitaan muistutus siitä, että elämä on hyvin ohuen langan varassa. Koko alkusyksyn syyslomaan saakka päivät oli ohjelmoitu täyteen jos minkälaista menoa ja asioita, jotka piti saada tehtyä. Sitten eräänä aurinkoisena päivänä kaikki kiire loppui.

Monia asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun niitä ei enää ole, hyvänä esimerkkinä terveys. Ihmismuisti on myös lyhyt. Muutaman kuukauden päästä olen todennäköisesti unohtanut kovat kokemukset ja mukana taas samassa oravanpyörässä. Toisaalta kaipaan työtä, toisaalta on helpotus joskus saada levähtää, unohtaa kiireet ja antaa aikaa itselle ja perheelle.

Ihmisen täytyy saada tuntea olevansa tarpeellinen. Monesti tämä toteutuu työn kautta. Tuntuu tosi epäreilulta, että vuosien opiskelun jälkeen ei koulutusta vastaavaa työtä löydy. Ihminen tuntee olevansa arvoton, tuntuu siltä, että kukaan ei tarvitse, kaipaa eikä arvosta. Näitä tunteita olen itsekin kokenut opetusalan pätkätyöläisenä. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät käy töissä. Tällöin korostuu ihmissuhteiden merkitys, ihminen kaipaa erityisesti sitä, että on tärkeä toisille ihmisille. Siksi on hienoa, että Laanilassa opiskelijoilla on mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä ja ilahduttaa yksinäisiä ihmisiä.

Mediassa on jo kauan rummutettu sitä, että työntekijöistä tulee pula, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. Nyt tuntuu siltä, että meitä on huijattu. Joillakin aloilla työntekijöitä todella tarvitaan lisää, toisaalla taas työntekijöitä irtisanotaan suurin joukoin. Kannattaa siis miettiä, mitä alaa lähtee opiskelemaan. Kalevassa kerrottiin arkeologista, joka ryhtyi opiskelemaan röntgenhoitajaksi, koska hoitoalalla on paremmat mahdollisuudet saada työtä ja parempi palkka.

Toisaalta työ saisi olla myös mielekästä, ei kannata lähteä opiskelemaan jotain alaa pelkästään rahan takia. Itse lähdin opiskelemaan biologiaa sen takia, koska olin kiinnostunut siitä aineesta kaikkein eniten. Jälkikäteen ajateltuna olisin voinut valita paremmin, en kuunnellut varoituksia siitä, kuinka vaikea biologian opettajan on saada töitä. Toisaalta viime vuodet ovat antaneet varmuuden siitä, että juuri tämä ala on minulle se oikea, tätä työtä haluan tehdä.

Työnhakijana vaaditaan suurta sinnikkyyttä, jotta saa jalkansa jonkin oven väliin ja saa sen ensimmäisen työpaikan. Pitäisi olla sekä hyvä koulutus, sopivan ikäinen (nuori) että riittävästi työkokemusta. Jos joutuu työttömäksi keski-ikäisenä, on hyvin vaikea enää löytää uutta työpaikkaa. Elämä tuntuu monesti haasteelliselta, työttömänä hakea töitä, sairaana odottaa toipumista ja opiskelijalla (ja opettajalla) lähteä aamulla kouluun (varsinkin kovalla pakkasella). Siitä kun päivä lähtee käyntiin, niin monesti huomaa, että kannatti herätä ja nähdä vaivaa.

Olen kuullut lapsieni monesti sanovan, että olisinpa sairas, ettei tarvitsisi lähteä kouluun. Niin, ehkä on mukavaa sairastaa muutama päivä peiton alla, mutta mietipä sitä, että joutuisit viettämään kotona kuukausia. Et voisi käydä harrastuksissa, nähdä kavereita etkä ajaa pyörällä, skootterilla tai autolla. Sairaana olemisesta voi olla joskus ”hyötyäkin”, saa uutta perspektiiviä elämään ja alkaa arvostaa enemmän omaa työtään tai opiskelupaikkaa ja muita ihmisiä.

Lopuksi viikon vitsi: Potilaalle piti tehdä aivojen siirto. Lääkäri selitti: – Miehen aivot maksavat 5000e ja naisen aivot 1000e. -Mistä johtuu noin suuri hintaero, ihmeteltiin. – Naisen aivoja on käytetty, mies selitti.

Paula Vuolo

RAKKAUTTA JA RAJOJA – VAPAUTTA, EI MIELIVALTAA

Me kaikki tiedämme, että pieni lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja kehittyäkseen tolkulliseksi aikuiseksi. Olenpa joskus kuullut sanottavan, että tärkein sana, mikä lapselle pitää opettaa on EI.

Mutta entäs me muut? Te nuoret ja me eri-ikäiset aikuiset? Tarvitsemmeko me enää rajoja? Entä voiko rajojen puutteessa kasvanut enää vanhempana opetella tuntemaan omia rajojaan tai voiko niitä enää lapsuusiän ohittaneelle opettaa?

Minä uskon, että rajattomuudessa eläminen on epämiellyttävä kokemus, tunnetason kaoottinen olotila, johon ihminen hakee reunoja, törmäilee päämäärättömasti toivoen, että pää kolahtaa johonkin seinään. Ja jos sitä peräseinää ei löydy, ihminen sopeuttaa itsensä vellovaan maailmaansa, tekee siitä itselleen siedettävän, mutta lähellään eläville epämukavan ja arvaamattoman.

Meidän tämänhetkinen yhteiskuntamme ihannoi äärimmäistä individualismia, yksilön mahdollisimman suurta vapautta toteuttaa itseään. Olen joskus pohtinut, onko nykyinen yksilönvapauden ylistys seurausta siitä, että nyt aikuisiässä olevat ovat 1960-luvun vapaan kasvatuksen tulosta. Silloinhan vannottiin kasvatuksessa summerhilliläisen vapautta, ei mielivaltaa –ideologian nimeen. Ja hippiliike julisti: ”Do whatever you like…” Tämän moton jatkon tosin monet unohtivat: ”as long as you don’t hurt anybody”.

Hippiaatteen tunnuslauseen loppuosassa se yksilönvapauden raja tuleekin. Voisiko sen sanoittaa myös niin, että vapauteni raja on vastuuni muista. Tai niin, että ihminen tarvitsee rakkautta, jotta hän kokee olevansa hyväksytty ja turvassa. Ja rajoja, jotta toiset ihmiset voisivat kokea samoin.

Kokemukseni on, että ehkä suurin tyydytystä tuova asia ihmiselle on, että hän voi korjata paitsi tekemiään virheitä myös itseään. Kun näkee itsessään mahdollisuuden jatkuvaan korjausliikkeeseen, elämä ei ole näköalatonta vaan kaikessa on läsnä toivo.

Uskon, että valtaosalla ihmisistä on päänsisäinen EI antamassa rajoja. Se ei ole mukava ääni, etenkin jos se on vanhemman, opettajan tai jonkun muun auktoriteetin kielto, jota tekee mieli vastustaa. Mutta sen kanssa voi ja kannattaa ystävystyä, koska sen ohjaamana oman mielen rajat löytyvät. Ja uskon myös, että koskaan ei ole liian myöhäistä asettaa rajoja rajattomalle. Siinä kasvattaja joutuu sietämään vastustusta ja ottamaan vastaan pettymystä ja vihaakin.

Elämää ei voi hallita, mutta toimintaa ohjaavaa tunne-elämää voi. Silloin ei ole mielivaltaisten tunnemyrskyjen armoilla vaan vapaa tekemään valintojaan niin kuin itse tahtoo.

Paula Lavanko

KAHDEN MAAILMAN KOHTAAMINEN

Olen elänyt viimeiset kuukaudet kahdessa erilaisessa maailmassa.

Arkisin teen tulevaisuutta. Lukiolaisten kanssa keskustellessa puhe kääntyy usein lukion jälkeiseen aikaan. Yhdessä käsiteltävät aiheet ja toimintatavat valikoituvat sen mukaan, millä oletetaan olevan merkitystä heidän jatko-opinnoissa, työelämässä ja muussa elämässä.

Viikonloppuisin elän menneisyydessä vieraillessani sairaalassa ja kuntoutuslaitoksessa iäkkäiden ihmisten parissa. Silloin keskustelut siirtyvät helposti menneeseen aikaan, muistoihin.

”Minulta ei puutu mitään”, sanoo 91-vuotias nainen. Mietin, että tällaista lausetta en voisi kuvitella nuoren ihmisen huulille. Päinvastoin, nuorilta tuntuu puuttuvan monenmoista, vaikka menneisiin sukupolviin verrattuna heillä näyttää olevan yllin kyllin.

Mutta eihän nuoren tulekaan lausahtaa kuten yhdeksänkymppinen. Heillä pitää olla haaveita ja tavoitteita. Mikä muuten motivoisi heitä pyrkimyksissään? Välillä haaveet ovat korkealentoisia ja niin kuuluukin olla, koska vain niin luodaan todellista uutta, tulevaisuutta.

”Minulla on tytär, joka pitää huolen minusta”, nainen jatkaa. ”Ja viisi lastenlasta”, joiden nimet ja iät nainen luettelee epäröimättä. ”Minulla on koti, missä asua ja tyttäreni jatkaa maatilalla, jossa mieheni kanssa tein elämäntyön.”

Iäkkäitä ihmisiä kuulemalla saa hyvän tuntuman siihen, millaiset asiat ovat loppukädessä merkityksellisiä. Suhteet läheisiin ihmisiin nousevat tärkeysjärjestyksessä korkeimmalle. Työstä puhuttaessa tehtyä tärkeämpää on tehdyn merkityksellisyys.

Siskoni 10-vuotias poika istuu kuntoutuslaitoksen käytävän varrella ja kutoo sukkaa. Ohikulkumatkalla olevat kuntoutuslaitoksen asukkaat pysähtyvät hänen eteensä –yksi toisensa jälkeen– ja ihmettelevät nuorta poikaa kutimet käsissään. Hetken kuluttua pojalla ja poikaan verrattuna moninkertaisen iän saavuttaneilla on paljon yhteistä puhuttavaa.

Nuorten ja iäkkäiden ihmisten kohtaamisessa on jotakin puhuttelevaa. Iäkkäillä ihmisillä on kokemusta ja näkemystä, mitä jakaa nuorille. Nuorten elämän nälkä antaa virtaa iäkkäille. Siksi nuorten ja iäkkäiden kohtaamiset tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Silloin kaksi erilaista maailmaa kohtaa –tässä hetkessä.

”Kenelle sinä kudot?”, mies kysyy pojalta. Poika nostaa katseen kutimista miestä kohden ja vastaa: ”mummolleni”.

Kirsi Valta-Hulkkonen

Viittomakieli osana yleissivistystä

Laanilan lukiossa on jo yli 10 vuoden ajan opiskellut viittomakielisiä opiskelijoita. Kolme vuotta sitten lukio halusi vahvistaa imagoaan viittomakielisten opinahjona ja tarjota talonväelle mahdollisuuden viittomakielen opiskeluun. Aloite tuli alun perin opiskelijoilta, jotka olivat päivittäin nähneet viittomakieltä koulun käytävillä sekä tulkkausta oppitunneilla ja koulun yhteisissä tilaisuuksissa. Rehtori Timo Kärkkäinen tarttui aloitteeseen ja alkoi järjestää opiskelijoille viittomakielen kurssia. Kurssin toteutuksesta vastasi Viittomakielialan Osuuskunta Via ja se toteutettiin ensimmäisen kerran keväällä 2011.

Kurssin osallistujina oli sekä lukion opiskelijoita että opettajia. Eräs opettaja sanoi syyksi kurssille osallistumiselleen, että “onhan se noloa, etten osaa viittoa edes hyvää huomenta, vaikka olen jo iät ja ajat kuuroja opettanut”. Kurssin sisältö muodostui osittain opiskelijoiden toivomista aiheista sekä tutustumisesta viittomakielisten kieleen ja kulttuuriin. Kurssilla keskityttiin viitotun kielen tuottamiseen ja ymmärtämiseen arjen tasolla. Opiskelijat oppivat esimerkiksi kuinka kohdata viittomakielinen henkilö, kuinka viittoen tervehditään, kysytään kuulumisia, lainataan kynää tai kerrotaan, että nyt on sinun vuoro vastata. Varsinaista kielen oppimista enemmän kurssin tavoitteena oli rohkaista opiskelijoita ottamaan kontaktia viittomakieliseen henkilöön ja käyttämään omaa luontaista kykyään kommunikoida, vaikka yhteistä kieltä ei juuri ole.

Palaute kurssista oli positiivista ja tyytyväisiä oltiin puolin ja toisin. Nyt kurssi on vakiinnuttanut paikkansa Laanilan lukion kurssitarjottimella antaen näin mahdollisuuden viittomakielen opiskeluun jokaiselle Oulun lukiolaiselle. Tässä mielessä Laanilan lukio on edelläkävijä Suomen lukioiden joukossa.

Viittomakielisiä arvioidaan olevan Suomessa noin 5000. Viittomakieliset ovat yksi maamme kielivähemmistöistä, mutta valtaväestölle vielä suhteellisen tuntematon ryhmä. Viittomakielisten kielelliset oikeudet on turvattu perustuslaissa. Käytännössä lain pykälä (17. § 3. mom.) toteutetaan viittomakielen tulkkauspalvelun avulla. Tulkkaus avaa viittomakielisille mahdollisuuden yhdenvertaiseen osallistumiseen yhteiskunnassa. Tulkkauksen lisäksi jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa yhdenvertaisuuden toteutumiseen avoimella ja suvaitsevalla asenteella. Laanilan lukio on toiminnallaan näyttänyt esimerkkiä ja kasvattanut opiskelijoitaan kohtaamaan erilaisuutta. Erilaisuudesta on tullut normaalia.

Lyhyelläkin viittomakielen opiskelulla on merkitystä. Esimerkkinä tästä voisi olla tapaus, joka sattui erään hammaslääkärin odotusaulassa. Viittomakielinen asiakas oli odottamassa vuoroaan lääkärin vastaanotolle, kun hammashoitaja astui aulaan ja viittoi: “Huomenta. Istukaa hetkeksi odottamaan.” Tämä lyhyt viittomakielinen lause teki asiakkaaseen suuren vaikutuksen ja tästä asioinnista jäi varmasti positiivinen mieli, oli toimenpide sitten millainen tahansa. Viittomakielen tulkin läsnäolosta huolimatta hammashoitaja päätti ottaa rohkeasti kontaktin suoraan asiakkaaseen ja viittoa osaamansa lyhyen, mutta asiakkaalle sitäkin merkityksellisemmän asian.

Voimme olla ylpeitä siitä, että Laanilan lukiossa on nähty viittomakielen merkitys osana yleissivistystä. Asiaan on tartuttu ennakkoluulottomasti ja avarakatseisesti. Laanilan lukion kasvatit ovat huomaamattaan saaneet hyvät eväät tulevaisuuteen myös näiltä osin. On rikkaus osata kohdata esimerkiksi viittomakielinen työkaveri avoimin mielin ja tasavertaisesti.

Yhteistyö Laanilan lukion kanssa on ollut mutkatonta ja sujuvaa. Toivomme yhteistyön niin tulkkausten kuin opetuksenkin osalta jatkuvan edelleen.

Laura Sivonen ja Anne Lehtosaari

Lisätietoa aiheesta voit lukea:
opiskelutulkki.fi
kl-deaf.fi
via-ok.net

JOULUINEN TERVEHDYS

”Joulu saapuu portin luo, kolkuttaa ja pyytää: Laske lapsi, sisään mun, täällä kylmä hyytää. Taakkani mun raskas on, onhan joka talohon lahjat oivat mulla, saanhan luokses tulla? Oi saapuos, joulumme, oi!”

Tänään, vuoden pimeimpänä päivänä, alkaa opiskelijoiden ja opettajien joululoma. Syksyn 88 koulupäivää on hurahtanut nopeasti, vaikka niiden joukkoon on mahtunut myös hitaan harmaita ajanjaksoja.

Koulun elämässä on syksy toisensa perään paljon samanlaista, tuttua ja turvallista. Koko ajan tapahtuu kuitenkin pientä muutosta ja kehitystä. Uusia asioita, joista jotkut ovat ainutkertaisia ja jotkut hioutuvat hiljalleen osaksi koulun toimintakulttuuria. Täältä koulumme nettisivuilta saat pienen kurkistuksen, mitä kaikkea on tapahtunut.

Lämmin kiitos teille, opiskelijat, kun olette opiskelleet ahkerasti ja ideoineet koulumme kehittämistä. Lämmin kiitos teille, huoltajat, kun olette ponnistelleet kanssamme nuortenne tukemisessa kasvun ja oppimisen tiellä. Lämmin kiitos teille, yhteistyökumppanit, kun olette mahdollistaneet arjen sujumisen, juhlien järjestelyt ja uusien toimintamahdollisuuksien löytämisen. Lämmin kiitos teille, opettajat, kun olette jälleen laittaneet itsenne ja asiantuntemuksenne likoon hyvien oppimistulosten ja hyvinvoivan työyhteisön eteen.

Viime yönä kokoonnuimme perinteiseen jouluiseen juhlaamme Oulujoen kirkossa. Joulumusiikki, yhdessä lauletut joululaulut ja joulukuvaelma toivat joulumielen monelle meistä. Oli ilo nähdä myös teitä vanhempia ja entisiä opiskelijoitamme yhteisessä hetkessämme.

Toivon joulun iloa ja valoa jokaiseen kotiin! Joulusta alkaa kulkumme kohti valoa, kevättä.

”Saavun riemusanomin, kynttilöin ja kuusin, rauhan joka kotiin tuon, ystävyydet uusin. Missä köyhä värjöttää, hänkään nyt ei unhoon jää, yössä itkevälle päivä koittaa jälleen. Oi saapuos, joulumme, oi!”

Timo Kärkkäinen
rehtori

LUKIO-OPETUKSEN LAATUA MITTAAMASSA

STT:n tuore lukiotutkimus (Kaleva 8. 12. & 9.12.2012) osoitti, että lukioiden väliset erot ovat pieniä, mikä on kerrassaan hieno tulos! Sekä valtakunnan että maakuntien tasolla alueellinen tasavertaisuus näyttää toteutuvan.

Hyvä lähtökohta tutkimuksessa oli verrata opiskelijoiden yo-kirjoitusmenestystä ns. lähtötasoon eli peruskoulun päättötodistuksen keskiarvoon eikä asettaa lukiota järjestykseen pelkästään ylioppilaskokeiden keskiarvojen perusteella. Voidaanko lukiot kyseisen tutkimuksen perusteella asettaa paremmuusjärjestykseen, onkin sitten toinen juttu.

STT:n tutkimusasetelma herättää kysymyksen, kuvaavatko havaitut erot todella sitä, mitä haluttiin tutkia eli lukioiden opetuksen laadukkuutta(?) vai tulivatko lukioiden väliset erot lähinnä ns. virhelähteistä, joita olivat esimerkiksi peruskoulun päättöarvioinnin yhteismitattomuus ja lukion aloittaneiden keskeyttämisprosentti.

STT:n lukiovertailu ei huomioinut lukion keskeyttämistä, koska lähtötaso laskettiin keskiarvona lukiopaikkansa syksyllä 2009 vastaanottaneiden peruskoulun päättötodistuksista eli mukana oli myös ne, jotka keskeyttivät lukio-opintonsa. Tällainen laskentatapa parantaa sellaisten lukioiden sijoittumista, joissa keskeyttäneitä on suhteellisesti paljon muihin lukioihin verrattuna, koska oletettavasti keskeyttäneillä on keskimääräistä matalampi peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon jo pelkästään tämä seikka nostaa joidenkin lukioiden sijoittumista tutkimuksessa. Eniten tästä laskentatavasta häviävät ne lukiot, joihin on korkea keskiarvoraja, koska tällöin myös keskeyttäneitä on vähän.

Lähtötason mittaamisessa peruskoulumenestyksen arvioinnin yhteismitattomuus eli kansallisen arviointikokeen puute aiheuttanee merkittävän virhelähteen tutkimustuloksiin. Lisäksi yo-kirjoituskoemenestyksen osalta kaikkien kirjoitettujen aineiden keskiarvo olisi vertailukelpoisempi peruskoulumenestyksen kanssa kuin tässä tutkimuksessa käytetty pakollisten aineiden keskiarvo, mikä painottuu kieliin ja matematiikkaan. Taito- ja taideaineet jäävät lukiomenestyksen arvioinnin ulkopuolelle kokonaan.

Lisäksi etenkin pienten lukioiden sijoittumiseen vaikuttaa sattuma, kun tutkimuskohteena on yksi vuosiluokka. Luotettavampien tulosten saamiseksi tarvittaisiin aineistoa useilta vuosiluokilta. STT:n tutkimuksella on periaatteessa hieno tarkoitus, mutta tulokset ovat vaikeasti tulkittavissa. Onko tällöin mielekästä esittää tuloksia paremmuusjärjestyksessä?

Uusi lukiovertailu on herättänyt keskustelua mediassa ja koulumme sisällä. Ja tämä on pelkästään hyvä asia! On tarpeellista, että pysähdymme välillä miettimään, miten voimme parhaiten tukea opiskelijoitamme asettamaan ja saavuttamaan heille sopivia tavoitteita. Tässä työssä välitön ja avoin vuorovaikutus on keskeistä.

Veikko Ervasti totesi Kalevan mielipideosaston kirjoituksessaan 15.12., että todelliseen lukiomittariin kuuluu myös mm. sijoittuminen jatko-opintoihin ja koulun työilmapiiri. Olen tästä täysin samaa mieltä. Ylioppilaskokeen pakollisissa aineissa menestymisen ohella on tärkeää, että opiskelija viihtyy koulussa ja oppii monipuolisia työelämän ja ylipäätään elämän valmiuksia – niitäkin, jotka eivät ole keskiarvoin mitattavissa.

Kirsi Valta-Hulkkonen

À Paris la vie est belle

Vietin juuri uskomattoman mahtavan viisi päivää Pariisissa yhdessä ranskanopiskelijoideni ja kollegani Hannan kanssa. Oli upeaa seurata kuinka kahdentoista toiselleen osaksi tuntemattoman nuoren joukko hitsautui pikkuhiljaa yhteen hiileen puhaltavaksi ryhmäksi. Ja tuo ryhmä uhkui intoa, iloa ja inspiraatiota. Se pursusi naurua, hymyjä ja tirskahduksia. Oli ihana katsella, kuinka he kokivat elämyksen toisensa jälkeen ja kuinka tunteellisilta nuo kokemukset heistä tuntuivat. Moni oppi itsestään ja ystävistään tuon reissun aikana paljon – kyseessä oli siis opintomatka erittäin monessa mielessä.

null

Minulle päällimmäisiksi muistoiksi jäivät pariisilaisten myyjien kanssa käymäni keskustelut – saimmepa ryhmän kanssa jopa yhden välipalaksi nautitun krepin ilmaiseksi, koska Latinalaiskorttelin kadunvarsikojun vanhempi myyjärouva piti minua niin rakastettavana keskustelukumppanina… Ihmisten ystävällisyys ja toisten huomioon ottaminen on juuri sitä ranskalaisuutta, jota aina Suomeen palatessani jään kaipaamaan. Se on pieniä eleitä, kiitoksia ja anteeksipyyntöjä. Se on sitä, kun kulkiessani matkalaukkukaravaanimme kärjessä pysähdyin antamaan tietä vastaantulevalle vanhalle rouvalle ja sain siitä kiitokseksi sydämellisen hymyn ja kiitoksen ”Merci, madame!”

null

Pariisi on todellakin kaupunki, jossa historia elää. Aina kääntyessäsi kadunkulmassa näet jotain näkemisen arvoista. Taide tulee vastaan kaikkialla, katusoittajien musiikki siivittää matkaasi metrossa ja rakennus toisensa perään muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista. Tällä opintomatkallamme laitoimme paikat elämään sekä historian, kirjallisuuden että elokuvan puitteissa. Kiersimme paikkoja, joihin eri teokset sijoittuvat ja keskustelimme paikan päällä niiden tapahtumista. Seisoessaan St Étienne du Mont-kirkon portailla Panthéonin jykevässä varjossa todella saattoi kuvitella vanhana Peugeotin tulevan kaarteen takaa ja koppaavan kyytiinsä aikamatkalle menneisyyteen. Se, mille aikakaudelle itse kukainenkin olisi lähtenyt onkin sitten arvoitus. Joku olisi varmaan päätynyt Aurinkokuninkaan hoviin, toinen Hemingwayn kanssa ravintolaan ja kolmas Picasson ateljeehen. Elimme todeksi sen, ettei historia ole vain menneitä asioita vaan  vaikuttaa taustalla kaikkeen siihen, mitä on edessämme tässä ja nyt.

null

Pariisissa elämä todellakin on kaunista. Se on kaupunki, joka legendaarisen toimittajan Erkki Toivasen sanoin ottaa vierailijan avosylin vastaan kuin rakastajatar. Ja tämä ryhmämme osoitti todeksi sen, että myös sillä hapuilevalla kielitaidolla tuo kauneuden ja kulttuurin kaupunki ottaa sinut syleilyynsä. Sinun täytyy vain ottaa se ensimmäinen askel!

Marjo Haakana

P.S. Tarkempi matkapäiväkirjamme löytyy osoitteesta http://laanilanlukioaparis2012.wordpress.com

Elimu ni haki ya watoto wote! Koulutus on jokaisen lapsen oikeus!

”Mattias on kuulovammainen, seitsemänvuotias tansanialainen koulupoika. Hän on yksi Suomen Lähetysseuran kummilapsista, jonka koulunkäynnin suomalaiset kummit ovat mahdollistaneet. Ilman apua Mattias ei olisi päässyt kouluun lainkaan. Hän käy kunnallisista koulua kolmena päivänä viikossa mutta karkaa kouluun myös muina päivinä. Hänellä on loppumaton oppimisen jano.”

Kuuntelen hämmentyneenä; poika karkaa kouluun, ei koulusta. Meillä Suomessa taitaisi tilanne olla toisinpäin. Suomalaisessa koulussa ei viihdytä, vaikka meillä on kaikki uusimmat pelit ja vehkeet opetuksen apuna ja tukena. Virikkeitä on valittavaksi asti, havainnollistamistapoja vielä enemmän.

Kuva

Välituntileikkejä

Vietin marraskuun alussa kaksi viikkoa Tansaniassa, Mwanzan kaupungissa koulutusmatkalla. Pieni suomalainen opettajista ja kirkon kasvattajista koostuva ryhmämme veti muun muassa seminaarin paikallisille esi- ja alkuopettajille, vieraili esikouluissa, alakouluilla ja yläkouluilla, Kassan yksityiskoulussa sekä Makumiran yliopistossa.

Tapasimme ryhmämme kanssa ennen varsinaista matkaa ja suunnittelimme seminaaria. Eniten meitä jännittivät ja huvittivat koulutuksen puitteet. Meillä ei olisi yhteistä kieltä koulutettavien kanssa ja opetusvälineet löytyisivät kuulemma pihalta: kivet, pullonkorkit, lehdet ja kukat. Ei ollut videotykkiä, ei tietokonetta. Ei kannattanut työstää hienoa PowerPointia vaan piti palata opetuksen alkulähteille: kohdata toinen ihminen ilman apuvälineitä.

Kuva

Ruokailun jälkeen oppilaat pesivät itse astiansa

Aloitamme seminaarin ryhmäytymisharjoituksilla. Leikimme Nooan arkkia: parinani oleva masai-nainen lähtee liikkeelle, potkii ilmaa ja kiljuu. Apua! Olen niin aasi, etten tajua hänen esittävän aasia. Matkin kuitenkin pariani: enpä ole aikoihin huitonut jalkojani niin korkealle ilmaan, päästänyt niin karmivia kiljaisuja ja ollut niin täydellisesti epämukavuusalueellani. En ole myöskään pitkään aikaan nauranut niin hersyvästi, tarttunut hetkeen ja nauttinut. On huikaisevaa tajuta, että vuorovaikutus syntyy, vaikkei yhteistä kieltä olekaan. Leikki, laulu ja yhdessä nauraminen riittävät yhdistämään meidät. Loppupäivän parini haluaa kulkea kanssani käsi kädessä. Suomalainen lukion opettaja hämmentyy mutta ojentaa silti kätensä. Se, mihin sanat eivät riitä, korvataan hymyllä ja kosketuksella.

Seminaarimme teemana on ”Lapsi on ilo!” ja tavoitteena on esitellä ja opettaa paikallisille opettajille uusia, vuorovaikutteisia opetusmetodeja: Miten oppia hyödyntämään oppilaalla jo oleva tieto ja taito? Miten saada opetuksesta oppilaslähtöistä? Miten luoda vuorovaikutus opettajan ja oppilaan välille? Seminaarin päätteeksi pyydämme palautetta: mikä uusista työtavoista jäi parhaiten mieleen? Mitä voisi käyttää omassa opetuksessaan? Olimme ajatelleet, että palaute annetaan suullisesti, ja yllätys olikin valtava, kun koulutettavat haluavat esittää palautteen meille oppimillaan uusilla työtavoilla: leikin, draaman, nukketeatterin ja lattiakuvien avulla.

Kuva

Iloisia koululaisia

Jos oppilaiden innostuneisuudessa ja asenteessa meillä suomalaisilla olisi peiliin katsomisen paikka, rangaistuskäytänteissä olemme oikealla tiellä. Yhdessä vierailemassamme esikoululuokassa istuu toisia paljon vanhemman oloinen poika. ”Hän on tyhmä. Hänet on palautettu kolmannelta luokalta esikouluun!” Huh! Olisipa noloa ja itsetuntoa syövää joutua alennetuksi kolme ikäluokkaa. Ei siinä ainakaan viisaammaksi muuttuisi. Olen myös hyvilläni, että suomalaisissa nykyluokissa karttakepit eivät ole enää pitkään aikaan olleet rangaistusvälineitä. Yhden kerran omassa lapsuudessani häpeänurkassa seisottuani voin sydämestäni todeta, ettei siellä oppinut mitään muuta kuin pelkäämään. Ja pelko toimii tehokkaana esteenä oikealle oppimiselle.

Kotiin palattuani olen prosessoinut kaikkea tapahtunutta. Naiivisti ajattelin meneväni kauas opettaakseni toisia, mutta opinkin itse. Opin olemaan armollinen itselleni, jos en joka vuosi jaksa uusia opetusmateriaaliani. Opin olemaan ahdistumatta, jos en ehdi lukea kaikkia uutuuskirjoja. Opin olemaan tyytyväinen itseeni, vaikka en tunnistakaan kaikkia sosiaalisen median sovelluksia ja niiden pedagogisia mahdollisuuksia. Tärkeintähän on kuitenkin toisen ihmisen kohtaaminen, oman ajan antaminen toiselle, kuunteleminen ja kuuleminen, yhdessä oleminen. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Elimu haina mwisho! Oppimisella ei ole loppua!

Hanna Naalisvaara