Valokuvaus ja aika

Valokuvaus aikanaan syntyi jonkinlaiseksi maalaustaiteen maalaisserkuksi esittämään luontoa ja poseerattuja muotokuvia. Varsin nopeasti se kuitenkin laajensi aluettaan niin, että karkeasti maailmansotien väliseen aikaan tultaessa sillä oli käytössään suurin piirtein sama ilmaisun alue ja keinot kuin nykyäänkin; aivan viime vuodet eivät ole mitään ratkaisevasti uutta tuoneet.
Tämän laajenemisen rinnalla on kulkenut ja kulkee keskustelu valokuvauksen luonteesta. Onko valokuvauksella omaa estetiikkaa, omaa filosofiaa tai taideteoriaa? Mikä, jos mikään, on valokuvauksen ominaisluonne? Tämä keskustelu on ymmärrettävää monestakin syystä. Ensiksikin valokuvaus on kuitenkin hyvin nuori taiteen laji, siltä puuttuu useiden satojen vuosien traditio. Toiseksi valokuvaus on voimakkaasti teknologinen ilmaisun keino. Tekniikan muutos on vaikuttanut ja vaikuttaa voimakkaasti valokuvaukseen monella tapaa. Kolmanneksi, ja tietysti kahteen aiempaan ja etenkin jälkimmäiseen liittyen valokuvauksen yhteiskunnallinen asema on muuttuva, nykyään erityisen rajusti.
Valokuvauksella on mielenkiintoinen ja monisyinen suhde aikaan. Ensiksikin valokuvan aivan konkreetisti ja banaalisti usein sanotaan olevan ajan pysäyttäjä. Valokuva, kuten mainosmiehet vuosikymmenestä toiseen meille kertovat, ”säilyttää tärkeimmät hetkesi”. Filmiaikaan tämä pysäyttämisen ja säilyttämisen prosessi oli erityisen konkreetti: valittuna hetkenä fotonit kulkivat linssistön läpi ja osuivat filmille aiheuttaen siinä kemiallisen reaktion joka kemikaalien avulla myöhemmin jalostettiin näkyväksi kuvaksi. Prosessi oli suora, konkreettinen ja varsin omaehtoinen. Valmiilla negatiivilla tai kuvallakin oli suora materiaalinen yhteys kuvausajankohtaan. Digitaalisessa kuvauksessa tämä yhteys hieman hämärtyy, mutta siihen ehkä palaamme myöhemmin.
Toinen ja aiempaan selvästi liittyvä ajallisuuden taso on valokuvaustapahtuma itsessään epäsymmetrisenä ajallisena prosessina. Miten valokuva otetaan? Kuvaaja valmistelee kalustonsa, odottaa jonkinlaisen ennakkosuunnitelman mukaista sopivaa hetkeä, hetkeä jolloin esimerkiksi valo on sopiva, jolloin kuva-alan elementit (katunäkymä, malli, haukka, mitä vain) asettuvat suunnitellun kuvan kannalta kohdalleen. Sitten hän painaa laukaisinta, ottaa kuvan (tai kuvat). Sen jälkeen juuri se kuva on otettu. Hän voi toki ottaa lisää kuvia, mutta jokainen niistä on tiettynä aikana, tietyssä tilanteessa peruuttamattomasti otettu juuri omana kuvanaan. Jokaisen kuvanoton jälkeen on mahdollista ottaa enää toisia kuvia. Osin tätä Cartier-Bresson tarkoitti puhuessaan ratkaisevasta hetkestä; ratkaiseva hetki ottaa kuva. Selvästi tämä ajallisuuden elementti voi olla voimakkaampi tai heikompi kuvalajista, genrestä riippuen. Voimakkaimmillaan se on esimerkiksi urheilukuvauksessa, villien eläinten kuvauksessa, klassisessa katukuvauksessa. Heikko se on esimerkiksi tuotekuvauksessa, keinovalossa tapahtuvassa asetelmakuvauksessa ja muotikuvauksessa. Tällä elementillä on siis selvä yhteys kuvaustilanteen toistettavuuteen; mitä heikommin tilanne on toistettavissa, sitä voimakkaampi on tämä ajallisuuden elementti.
Kolmas suhde liittyy samoin voimakkaimmin aivan tietyntyyppisiin valokuviin. Jos haluamme ymmärtää dokumenttikuvauksen laajalti, voisimme sanoa siinä kohteena olevan havaittavan maailman ”sellaisena kuin se on” (yhteys Ranken historiakäsitykseen on tässä tahallinen). Tarkoitan tässä kuvausta, jossa kuvaaja ei millään tapaa uudelleenjärjestä maailmaa ennen kuvausta, siis vanhan sanonnan mukaisesti kamera silmänä. Todellisuudessa kamera ei tietenkään koskaan ole silmä siinä mielessä että se havaitsisi maailman ”sellaisena kuin se on”, mutta se on toinen tarina. Tällainen dokumentaarinen, järjestämätön kuva esittää, tallentaa maailman yhdessä ajan tilassa. Selvennän asiaa esimerkillä. Katsokaa jotakin kuvaa jossa olette itse lapsena, sanokaamme alle kouluikäisenä tai ala-asteikäisenä. Tunnistatte kuvasta itsenne ja tiedätte suurin piirtein miten vanha kuva on, milloin se on otettu, tiedätte tai osaatte päätellä minkä ikäinen tuolloin olitte. Te itse olette kuvassa sama, kuvassa oleva, kuvattu, katsoo kuvaa, olette itsellenne tuttu; aika on kääntynyt toiseen suuntaan. Muistatte ehkä kuvassa yllänne olevat vaatteet tai käsissänne olevan lelun, ehkä muistatte mitä niille on tapahtunut. ”Kahden vuoden kuluttua tuo takki kävi minulle pieneksi ja se annettiin serkulle”, ”Tuo nalle katosi seuraavassa muutossa.” ”Kas, ukki on tuossa vielä noin reipas” (ja hetken, kuvan katsomisen ajan, ukkinne on vielä elossa). Kuvan elementit mahdollistavat liikkumisenne ajassa. Kuvassa todennäköisesti on aika läsnä myös muilla tavoilla. Jos kuva on ulkona otettu, sisältää se tietoa vuodenajasta ja luultavasti summittaisesti vuorokaudenajastakin; kaksi mittakaavaa, kaksi tasoa lisää. Kuvassa voi olla rakennus joka nyt on purettu, kotipihanne metsä joka on jo paljon korkeampi. Olohuoneessa on tuoli jollaisten kopioistakin nykyään maksetaan aivan rehellistä rahaa, huoneenne seinältä irvistävällä laulajalla on vaatteet jollaisista ei vuosiin ole enää edes viitsitty tehdä pilkkaa. Dokumentaarisessa valokuvassa on monia ajan tasoja ja mittakaavoja. Kuva yhdistää ne, liittää ne toisiinsa, antaa niille mielen. Toinen esimerkki. Pidän vanhoista, historiallisista valokuvista, 1900-luvun alussa kuvatuista tai vanhemmista, 1800-luvun kuvista. Niilä on tietysti oma viehätyksensä ja merkityksensä puhtaasti historiallisina dokumentteina, mutta pidän niistä toisestakin syystä. Niissä näkyy selkeästi ajan eri mittakaavat, nopea muutos, hitaampi ja hyvin hidas. Tekniikka ja muoti muuttuvat nopeasti, arkkitehtuuri, kaupunkirakenne, ihmisten keskinäiset suhteet muuttuvat hitaammin. Entä ihmisten ilmeet ja eleet, heidän hymynsä ja katseensa, millä nopeudella ne muuttuvat? (ohimennen, näin valokuva osaltaan vastaa kysymykseen millaisia, mitä otuksia me olemme) Ajan eri tasoja, eri mittakaavoja.
Lopuksi palaamme alkuun. Puhuin valokuvasta ajan pysäyttäjänä, silmänräpäyksen säilyttäjänä. Juuri näinhän valokuva ei tee. Valokuva ei pysäytä aikaa, kuvassa on aina ajanjakso. Toki, ajanjakso voi olla lyhyt, sekunnin sadasosa tai sekunnin tuhannesosan osa. Lyhyt ajanjakso, mutta ajanjakso silti. Tämän ajanjakson pituus määrittää sen, millainen liike kuvaan jää. Kuvatkaa iltaöistä kaupunkinäkymää vaikkapa kahden minuutin suljinajalla; liike häviää. Autojen valojuovia ehkä jää näkyviin, ehkä ei. Kävelevistä ja pyöräilevistä ihmisistä ei jää mitään näkyviin, vain pitkään paikoillaan seisoneet ihmiset ovat näkyvissä kuvassanne. Muut, autot, kävelevät ihmiset, pyörät, kaikki ovat kadonneet. Kuvatkaa sitten päivällä kaupunkia vaikka sekunnin neljäsosan suljinajalla, saatatte saada kuvaanne jonkun kävelijän liikkeen. Jo vuosikymmeniä on stroboskooppikuvilla toisaalta pysäytetty nopeitakin liikkeitä, kiväärinluoteja, puhkeavia ilmapalloja, golfmailalla rikki lyötyjä laseja. Valokuva tallentaa erilaisia liikkeitä liikkeinä, tapahtumisena ajassa, ajanjaksossa. Mutta pysäytetty aika, aika joka ei ole ajanjakso, mikä se olisi? Eihän sellaista ole, ei aikaa joka ei ole ajanjakso. Tällä tapaa valokuva suhteellistaa ajan. Aika, meidän kannaltamme, on olemassa tapahtumisen havaitsemisena. Tapahtuminen ei välttämättä eikä useinkaan näy liikkeenä vaan ajan eri tasoina, eri mittakaavoina, niissä tapahtuminen ja muutos on kaiken aikaa läsnä. Valokuva myös pinnallisemmalla tasolla suhteellistaa meidän inhimillisen, koetun aikamme. Aikakokemuksemme tärkeänä reunaehtona on lajisidonnainen havaintokykymme ja sen rajathan näkökyvyn osalta valokuva meille esittelee hyvinkin selvästi.
En ole koskaan hyvin mielelläni kuvannut täysin kontroloituja muotokuvat tai järjestettyjä asetelmia. Pelkän staattisen luonnon kuvaaminen ei myöskään ole koskaan ollut leipälajini. Nyt huomaan ylle kirjoittaneeni teoreettisen selityksen sille, että kuvaan kuten kuvaan. Olen asiaa tähän asti miettimättä näköjään korostanut valokuvan ajallisia ulottuvuuksia, ja siten yrittänyt hakea valokuvalle jotakin ominaislaatua.

ebba

Valokuvaa käsittelevässä tekstissä pitää tietysti olla valokuva. (kuvat kannattaa klikata suuremmaksi) Ensimmäisestä kuvasta en tiedä mitään muuta, kuin että äärimmäisenä oikealla istuva nainen on isäni äiti, Ebba Ninon. Suvussa kulkeneen suullisen tiedon mukaan hän olisi kohta ensimmäisen maailmansodan jälkeen jonkun aikaa opiskellut Dresdenissä. Aluksi ajattelin kuvan olevan tuota perua, mutta sitten katsoin tarkemmin. Isoäitini syntyi 1902 ja meni Torniossa naimisiin 1922, isäni syntyi seuraavana vuonna. Jos kuva olisi Dresdenin ajoilta, olisi hän alle kahdenkymmenen ikäinen. Ei, ei sentään. Kuvan täytyy olla Torniosta. Ympäristö, tilanne ja muiden asut ovat kuitenkin hieman epätavalliset, mitä kuvassa oikeastaan on? Hassusti puettuja nuoria naisia ja miehiä ravintolasalin kaltaisessa tilassa, kaksi oikealla istuvaa naishahmoa ovat selvästi oma ryhmänsä. Ebba Ninonin isä, Axel Rothoff omisti 1900-luvun alkupuolella Tornion Seurahuoneen (kertoo sukuhuhu), kuvan täytyy olla sieltä, ajalta jolloin Ebba Ninon oli jo naimisissa muttei vielä ollut muuttanut perheineen Ouluun. Nyt voin kuvan dateerata ja paikallistaa, 1920-luku, Tornio, Seurahuone. Kuva jonka tässä näette, ei kuitenkaan ole se alkuperäinen kuva. Minulle on kulkeutunut ainoastaan haalistunut ja naarmuuntunut paperivedos. Asetin sen skannerin valotasolle ja käynnistin skannausohjelman. Laite ”luki” kuvan bittijoukoksi, kun avasin sen toisessa ohjelmassa, näytölle ilmestyi kuva joka näytti varsin pitkälle samanlaiselta kun valotasolle asettamani. Näytöllä olevalle kuvalle tein sitten kaikenlaisia temppuja: korjasin värivirheen, paransin kontrastia ja paikkailin naarmuja. Lopputuloksen näette tässä. Mutta huomatkaa kieli, se ei ole sattumaa: korjasin, paransin, paikkailin. Kuva siis muuttui paremmaksi, mutta paremmaksi verrattuna mihin, paremmaksi mihin suuntaan? Muuttui enemmän alkuperäistä kuvaa muistuttavaksi, mutta minähän juuri muutin sitä toisenlaiseksi kuin se hallussani oleva haalistunut (mahdollisesti) alkuperäinen kuva. Minulla on siis käsitys, oletus siitä millainen kuva on alun perin ollut. Mutta se on vain oletus, en ole alkuperäistä negatiivia koskaan nähnyt; ei sitä skannaamaani haalistunutta vedosta välttämättä ole suoraan yhden suhde yhteen negatiivista vedostettu. Tein siis uuden kuvan, jonka oletin olevan lähempänä alkuperäistä, vain oletin.

alje

Toinen kuva on kenen tahansa helppo ajoittaa. Äärimmäisenä oikealla istuva mies on isäni, en kuitenkaan tiedä mikä jatkosodan kesä tässä on. Tämä on minulle vielä oudompi katsoa kuin ensimmäinen kuva. Isäni hyvin vähän koskaan puhui sota-ajasta, mutta tässä hän nyt kuitenkin on. Ensimmäiset muistoni isästäni ova ajalta jolloin olin neljän, viiden ikäinen. Isäni oli silloin vähän päälle neljänkymmenen ikäinen lääkäri, kirurgi. Hänen otsassaan oli ylhäältä alas kulkeva kapea painauma, johon en lapsena tietenkään mitään huomiota kiinnittänyt, en muista milloin minulle kerrottiin, että se oli vanha arpi. Kesällä 1944 Kannaksella hänen päähänsä oli tunkeutunut puna-armeijan tykistökranaatin sirpale jota ei voitu poistaa. Valokuva on otettu ennen hänen haavoittumistaan. Kuvassa oleva mies on minulle tuttu kuten isä on lapselleen, samalla mies on täysin outo ja tuntematon.
Lopuksi huomaan tajuamattani valinneeni nämä kaksi kuvaa jollakin tapaa dialektisesti. Ensimmäinen kuva on sisäkuva, interiööri on harkittu ja osoittaa kulttuuria, sivistystä ellei peräti sivilisaatiota. Tilanne on harkittu, aseteltu, kiireetön. Kuvassa on kolme nuorukaista, mutta naiset ovat selvästi tärkeämpiä, etenkin nuo kaksi istuvaa. Lisäksi nuorukaisten asu on merkillinen, pukunäytelmään tai ainakin johonkin rooliin viittaava, naiset ovat enemmän oma itsensä, heidän asentonsa on varmempi, itsetietoisempi, nuo nuorukaiset näyttävät kuvassa lähinnä rekvisiitalta. Yleisvaikutelma, kultturelli, turvallinen ja feminiininen. Toinen kuva on myös ryhmäkuva, mutta täysin erilainen. Se on kuvattu ulkona, naamioidun korsun oviaukon edessä. Korsun sisätila on jotakin aivan muuta kuin ensimmäisen kuvan sisätila. Miten kuva on otettu? Tilanne on selvä, ruoka-aika. Ehkä keskellä seisova upseeri on sanonut miehilleen, ”Hei, nyt pojat kaikki tänne, Heiskanen (mikä kuvaajan nimi nyt ikinä on ollutkaan) ottaa meistä kuvan.” Miehet ovat kerääntyneet pakkiensa kanssa, kuka iloisemmin, kuka miettien että kaikkea turhuutta, juuri kun istuuduin. Kuva on otettu, miehet ovat jatkaneet syömistä, päivä on jatkunut iltaan ja yöhön. Pinnalta katsoen tämä kuva on ensimmäisen vastakohta. Järjetyksen, kulttuurin ja turvallisuuden elementit puuttuvat kokonaan, ensimmäisen kuvan huolellisen ja mietityn pukeutumisen sijaan tämä miesjoukko on saapunut kameran eteen kuka missäkin vetimissä. Tämä kuva on itsestäänselvästi täysin maskuliinen, siinä on toki vastakohta. Muut vastakohdat ovat kuitenkin osin pinnallisia, tämä toinen kuva ei suinkaan edusta barbariaa tai luontoa. Sota sinällään on kulttuuri-ilmiö, mutta lisäksi yhteiskunnallinen, yhteisöllinen oli. Korsu on porukalla rakennettu, ei sitä yksi erakko ole pystyttänyt. Kuvan porukalla on selvästi johtaja, kyseessä ei ole mieslauma, vaan pieni yhteisö jonka kamera on hetkeksi vetänyt fyysisesti kokoon. Miesten asujen moninaisuus ja huolettomuus on sekin kulttuuria; kaikissa armeijoissa ei olisi ollut sallittua edes ruoka-ajaksi riisua takkia tai lakkia. Jos armeijan selvimmät tunnukset, lakit, pakit ja sotilastakit poistetaan, näen mielessäni miten samalla tavalla pari noista miehistä ehkä on aikanaan metsätöissä samalla tavalla istunut syömässä. Näin tämä toinenkin kuva kertoo hierarkiasta, kulttuurista ja yhteisöstä, mutta hieman toisella tapaa, vähemmän itsestäänselvästi.
Mutta eksyin sivuraiteille. Kuvien välillä on noin kahdenkymmen vuoden aika. Ensimmäisen kuvan aikaan isäni on ehkä jo syntynyt, toisessa kuvassa hän on rintamalla. Vain kaksikymmentä vuotta, ja kuitenkin kuvat ovat kuin aivan eri maailmoista. Koettu aika ei ole lineaarista vaan muutoksen suhteellistuttamaa. Valokuva voi merkitä hetken aikaan, kronologiaan ja samalla sisällöllään suhteellistuttaa tuon ajan, antaa sille merkityksen ja oman äänen.

Väinö Louekari

Katkos, aberraatio?

Menneisyyden paradoksi on siinä, että inhimilliseltä kannalta sitä toisaalta ei ole olemassa, ja toisaalta taas mitään muuta ei olekaan olemassa. Kuten kuulustelija vangilleen huomauttaa Orwellin teoksessa 1984, ei ole mitään paikkaa missä menneisyys vielä olisi säilöttynä, varastoituna. Menneisyys on tuhoutunut, kadonnut lopullisesti. Kuitenkin kaikki tekomme, päätöksemme ja arviomme pohjautuvat siihen. Muistimme mahdollistaa elämisen ajassa eteenpäin, toisin sanoen inhimillisen, koherentin elämän; käsitys menneestä ja käsitys tulevasta ovat yhtä ja samaa. Jos ihminen noustessaan pystyasentoon on samalla alkanut nähdä eteenpäin (huomatkaa miten kielikin yhdistää asioita) sekä konkreetisti, visuaalisesti että ajallisesti, jos hän on alkanut suunnitella (”jos nyt X, niin myöhemmin Y”), on hän samalla alkanut muistaa. Sama paradoksi pätee yhteisöihin. Tämän paradoksin näyttäisi historia kertomuksena ratkaisevan. Historia rakentaa menneisyydestä kertomuksen (tietenkin loputtoman määrän kertomuksia) jota, vaikka emme erehdykään pitämään menneisyytenä itsenään, kuitenkin pidämme totena. Analogia yksilön muistiin on riittävän läheinen; emme kuvittele muistimme olevan sama kuin menneisyytemme. Päinvastoin tiedämme muistimme liioittelevan, piilottavan, vääristävän, lisäilevän omiaan ja todennäköisesti valehtelevankin. Kuvaamme menneisyydestämme kuitenkin pidämme totena, meidän on pakko pitää sitä totena sillä sen varassa elämme jokapäiväistä, arkista elämäämme. Oma menneisyytemme muistimme kertomuksena on siis väistämättä tosi.
Millainen sitten on historian tosi? Rankelainen, kirjaimellinen tosi on tietysti paitsi asiallisesti myös loogisesti mahdoton, voimme myös unohtaa poliittisen toden selvästi liian naiivina ratkaisuna. Näyttäisi siltä, että oletamme historiaan samanlaisen toden kuin omaan muistiimme (en tiedä onko tämä biologisesti määräytynyt vaatimus, tuskin kuitenkaan); oletamme historian olevan ymmärrettävää ja koherenttia. Sen lisäksi oletamme historian olevan kehitystä, olevan täydellistymistä (koska muistimme kertoo meidän itsemme kehittyvän, täydellistyvän). Äkkipäätä tämä vaistomainen analogian vaatimus vaikuttaisi itsestään selvältä, onhan menneisyys inhimillisten olentojen toimintaa, laadultaan nykyhetken kaltaista. Analogia ei kuitenkaan ole tosi, ja siksi historialle esittämämme vaatimus onkin kyseenalainen. Muistin kohteenahan on yksilö itse, muisti on kertomus yksilön sisäisestä elämästä, ei maailmasta. Ja siksi, tämä on ymmärtääkseni tärkeää, muistin käsitys koherentista, ymmärrettävästä ja täydellistymisestä kohdistuu yksilöön joka katsoo itseään, siksi koherentin, ymmärrettävän ja kehittyvän käsitteet eivät toimikaan suhteessa maailmaan. Arvioimme siis historiaa väärin, vain omaan itseemme soveltuvin kriteerein. Aristoteleen lausumassa ihmisestä poliittisena eläimenä on yleensä painotus ensimmäisessä sanassa, mutta ehkä sen pitäisikin olla toisessa.
Jouduin tätä miettimään syksyisen Jerusalemin-seminaarin jälkeen. Varsin perusteellisesti dokumentoituna (kuva tietysti tarkentuu edelleen) ihmisten toimintana holokaustin tietysti pitäisi olla selitettävissä ja siten ymmärrettävissä. Selitysmalleja toki on paljonkin Hannah Arentista aina Chiristopher Browningiin ja Daniel Goldhageniin. Miksi selitysmalleja on niin paljon, miksi toteennäytetystä tapahtumahistoriallisesta ongelmasta ei tule yksimielisyyttä, vaan päinvastoin uusi tulkintoja ja kiistoja syntyy jatkuvasti? Sama ongelma hieman toisin sanoin; miksi kaikki selitysmallit tuntuvat riittämättömiltä, miksi ne tuntuvat vain sivuavan jotakin keskeisen tärkeää, joka kuitenkin jää varjoon? Vastaus on ymmärtääkseni se, että holokaustissa on piirteitä, ei, ei piirteitä vaan holokaustin ydin sekä ajatuksena että toimintana tekee siitä niin selvästi uniikin; se todellakin on historiassa ainutlaatuinen eikä vertaudu oikein mihinkään. Miten siis selittää uniikki? Miten varsin tavanomaisista, toistuvista ilmiöistä ja kehityskuluista syntyy historiallisessa perpektiivissä räjähdyksen nopeudella jotakin laadullisesti, ajatuksellisesti täysin uutta, jotakin jolla ei ole todellista edeltäjää ja joka vielä toimintana, lukemattomina tekoina noudattaa omaa ajatustaan tavattoman tarkoin ja uskollisesti? Yksi mahdollisuus on sanoa, ettei holokausti pohjimmiltaan olekaan selitettävissä, että se on historian katkeama, aberraatio. Holokausti on hirviö, josta emme voi toivoakaan oppivamme muuta kuin korkeintaan sen, miten ehkä välttyä hirviön uudelta vierailulta. Mutta miksi se olisi vääristymä, historian katkeama? Se on vääristymä koska emme voi sitä ymmärtää, mutta tämän tekstin alussa juuri kävi ilmi, että kenties arvioimme historiaa väärin kriteerein, historialta edellyttämämme ymmärrettävyys ei ehkä olekaan sovelias tehtäväänsä. Mutta jos hyväksymme selitysten pohjimmaisen puutteellisuuden ja samalla hylkäämme ajatuksen vääristymästä, katkeamasta, jää ongelma jäljelle. Uniikki, mutta ei aberraatio, mihin tämä meidät johtaa? Siihen, että holokausti on uniikki vain tähän asti ja siihen, että koska se (uniikkina) on selittämätön, niin kaikki yrityksemme torjua sen uutta tulemista ovat vain näennäisiä, vain tuulen pieksämistä. Ei kovin lohdullinen johtopäätös, tarkemmin ajatellen mahdollisimman pessimistinen. Yritetään jotakin optimistisempaa: ”On aivan oikein että on kilpailevia teorioita ja tulkintoja, niinhän historiankirjoituksessa täytyykin olla. Ajan myötä ehkä kuva tarkentuu ja muodostuu jonkinlainen karkea yhteisymmärrys, konsensus eri tulkintojen välille. Joka tapauksessa historiassa kuuluukin olla eri tulkintoja.” Näinhän optimisti argumentoisi, mutta se ei aivan riitä. Ajatus kilpailevista tulkinnoista pitää sisällään sen, että eri tulkinnat ovat omalla logiikallaan kukin riittäviä ja ehjiä, eiväthän ne muutoin voisi kilpailla. Holokaustin kohdalla minusta tuntuu kuitenkin siltä, että eri tulkinnat eivät sitä ole. Niin että siinä meni tämä optimistisempi näkemys. Jääkö enää muita vaihtoehtoja kuin nuotion valopiiristä pimeään toistaiseksi karkoitettu hirviö? Eräs aivan ilmeinen mahdollisuus tietysti on, mutta siihen ei kukaan ole suhtautunut vakavasti enää aikoihin. On mielenkiintoista, että vaikka itsessämme tunnistamme tietoisen pahan mahdollisuuden, emme sitä kuitenkaan hyväksy yhteiskunnallisessa ja vielä vähemmän historiallisessa keskustelussa. Vasta-argumenttina on toki selvää, että pahan käsitteen hyväksyminen kovin helposti johtaisi loogiseen kehään, myös fanatismin vaara on lähellä (ymmärrän hyvin kirkon asenteen kataareja kohtaan, keinot tietysti olivat mitä olivat). Looginen kehä ja/tai fanaattisuus kuitenkin luonnehtivat monia (aikanaan) aivan vakavasti otettuja selitysmalleja, esimerkkeinä vaikkapa Spengler, Marx ja omana aikanamme Fukuyama. Samoin tietysti pahan hyväksyminen kategoriaksi aiheuttaisi uusia kysymyksiä, mutta ne olisivat sitten sentään uusia. Niinpä luulen, että painavin syy onkin muualla, siinä että kaikesta huolimatta olemme edelleen Valistuksen lapsia. Valistukselle sekä ihminen että maailma ovat kehittyviä, täydellistyviä. Sukupolvi sitten maailma ja ihminen olivat hieman huonompia, hieman epätäydellisempiä kuin nyt. Vastaavasti sukupolvi jokaisesta nykyhetkestä eteenpäin maailma ja ihminen ovat hieman parempia, hieman täydellisempiä kuin nyt. Tulevaisuus on Valistukselle ja pitkälti vielä meillekin toivon aluetta (toivon aluettahan sen on Marxille ja Fukuyamallekin), mutta tulevaisuuteen toivona ei sovellu ajatus tietoisesta pahuudesta. Toisaalta ajatus katkoksesta, aberraatiosta näyttäisi edellyttävän tämän Valistuksen suuren skeeman; jos on katkos, on tietysti oltava jotakin joka katkeaa. Koska Valistuksen skeema ei tietenkään ole ollut uskottava enää aikoihin (vaikka siihen jollakin tapaa vaistomaisesti uskommekin), häivää myös pohja aberraation ajatukselta.
Päästäänkö tässä nyt mihinkään lopputulokseen, miten historia toimii menneisyyden paradoksin ratkaisijana, mitä teemme huomattavan tärkeiden ja uniikkien ilmiöiden kanssa? Onko holokaustin suhteet muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että hirviö pysyy loitolla, onko paha käsitteenä vain lasten ja fanaatikkojen käyttöön soveltuva?
Enpä tiedä, pitää miettiä

Väinö Louekari

MITÄ TEKISIT KLEMMARILLA?

Ennen kuin luet eteenpäin, mieti vartin ajan mahdollisimman monta käyttötarkoitusta paperiliittimelle ja kirjoita ne ylös.

Montako keksit? Tilastojen mukaan jos olet päiväkoti-ikäinen lapsi, keksit parisataa käyttötarkoitusta, ja mitä vanhempi olet, sitä lyhyempi on lista paperilla. Aikuiset keksivät keskimäärin 15, lukiolaiset noin 35. Hämmentävää. Mitä ihmettä tapahtuu matkalla lapsuudesta aikuisuuteen kun mahdollisuuksien horisontti kapenee noin kovasti? Pienet lapset eivät välttämättä ole ennen kuulleet paperiliittimestä eivätkä tiedä, miltä se näyttää. Näin ollen heidän aivonsa eivät ole lukkiutuneet vain muutamaan asialliseen vastausvaihtoehtoon vaan vastausten määrä on lähes loputon, vain aika tehtävänannossa tulee vastaan. Heitä ei myöskään hävetä ehdottaa jotain aivan järjettömiä ja päättömiä käyttötarkoituksia paperiliittimelle. Heitä ei ole vielä sensuroitu pilalle eivätkä he pelkää muiden reaktioita, jos he sanovat jotain kummallista. Siitäkö tässä on kyse?

Pilaako koulu lasten luovuuden? Rajoittaako se ajattelua ja opettaa etsimään juuri sitä ainoaa oikeaa vastausta, jota opettaja odottaa ja tekemään mekaanisia tehtäviä toivotulla tavalla? Koulun pitäisi opettaa enemmän oma-aloitteisuutta, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Sillä, että osaa suorittaa jonkun toisen määräämät tehtävät ihan kivasti, ei tee paljoa monessakaan työtehtävässä edes nykyään saati sitten tulevaisuudessa.

Olin tammikuussa Seinäjoella yrittäjyyskasvatus-seminaarissa, jossa puhui muun muassa yrittäjä Taneli Tikka. Hänen mielestään hyvä koekysymys olisi seuraavanlainen:

1. Keksi ongelma. (90 % pisteistä)

2. Ratkaise se. (10 % pisteistä)

Saa käyttää muttei oo pakko. Ideahan tässä on tosi hyvä ja oivaltava. Koulunkin pitäisi enemmän kannustaa oppilaita oma-aloitteisesti miettimään, mikä on olennaista ja mikä maailmassa on pielessä eikä vain antaa valmiita kysymyksiä, joihin odotetaan yhtä tiettyä vastausta. Jos oppilaat oppisivat ajattelemaan näin, heillä olisi loistava pohja lähes mihin tahansa tulevaisuuden työtehtävään. Toki ihan suorittavissa ja mekaanisissa töissä ei välttämättä tällaista ajattelua vaadita, työt saattavat sujua ilmankin, mutta voi olla, että sen tyyppisiä työtehtäviä meillä on yhä vähemmän tulevaisuudessa. Ja joka tapauksessa, myös mekaanisissa työtehtävissä työn epäkohtien miettimisellä ja työn laadun parantamisella on merkitystä ja siitähän tässä on kyse. Mieti, mikä voisi olla toisin jotta asiat olisivat paremmin.

New York Timesin kolumnissa (Need a Job? Invent It. 30.3.2013) oltiin sitä mieltä, että amerikkalainen koulujärjestelmä on jäänyt ajastaan jälkeen ja mallia pitäisi ottaa (jälleen kerran) Suomesta. Kolumnisti Friedman kirjoitti, että Suomen koulujärjestelmä kasvattaa innovatiivisia ja luovia yksilöitä, eli juuri tuollaisia ongelmien keksijöitä ja ratkaisijoita. En kyllä menisi vannomaan, että näin vielä on. Mutta ehkä siihen suuntaan ollaan kuitenkin menossa.

Yrittäjyyskasvatuksessa on juuri tämä ideana: Kasvattaa oppilaista innovatiivisia, kekseliäitä, oma-aloitteisia ja vastuun itselleen ottavia nuuskijoita, jotka eivät tyydy annettuihin tehtäviin vaan miettivät, mitä itse voisi ja haluaisi ja pitäisi tehdä. Epäilijöille tiedoksi: en nyt ole suoranaisesti hurahtanut yrittäjyyskasvatukseen, mutta alkanut jotenkin sisäistää sen ajatuksia sitä mukaa kun olen yrittäjyyttä opettanut ja se on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Tottakai meidän pitää opettaa ja oppia koulussa myös tietoja, tietenkin. Sehän on pohja yleissivistykselle, tämähän on itsestään selvää. Mutta minusta tuntuu, että me voisimme yrittää opettaa ja oppia täällä myös enemmän tekemistä, luovuutta, heittäytymistä ja uusien mahdollisuuksien tutkimista valmiiden, toivottujen vastausten etsimisen sijaan.

Peppi Pitkätossu lähtee eräässä tarinassa nuuskimaan Annikan ja Tommin kanssa, eli etsimään mitä kaikkea maailmasta oikein löytyy ja miettimään, mitä kaikkea sillä kaikella löydetyllä oikein voisikaan tehdä, mitä ikinä se onkaan. Minusta mekin voisimme hiukan nuuskia.

Anna-Maija Heikkilä

Liikunnan loppu – viimeinen ihminen

Kun ihmiskunta kehittyy, vaurastuu ja nostaa elintasoaan, niin se samalla myös rappeutuu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Näin on jos väitteet ihmisten yhä huononevasta kunnosta, lisääntyvästä ylipainosta, joka puolelle leviävästä korruptiosta liittyen ihmisten luontaiseksi sanottuun ahneuteen ja oman edun tavoitteluun pitävät paikkansa. Saavuttaako rappeutuminen noidankehän, jolta ei ole paluuta? Jotta liikunnan loppu ja sitäkautta ihmisen rappeutuminen ei näyttäisi niin uhkaavalta niin voisiko synnyttää pelastukseksi eräänlaisen liikunnan ideologian samaan tapaan kuin esim. kommunismi, fundamentaalinen islamismi, fasismi tai kansallisnationalismi. Liikuntaismi ? Mitähän se olisi på svenska eller in english?

Jo lapset ovat ylipainoisia ja huonokuntoisia, samoin koululaiset, varusmiehet ja opiskelijamiehistä 40% ja naisista 25% on ylipainoisia. Syystäkin valtion johtajat ovat huolissaan. Kun USA:n armeijan kenraalilta kysyttiin, mikä on maailman sotilasmahdin heikko kohta, niin vastaus oli – jalat, jotka pettävät ylipainon alla. Kaikki tietävät ylipainon syyn : liian vähän liikuntaa ja liian paljon ruokaa. Ylipainon myötä liikunnan aloituskynnys nousee ja liikunta kenties loppuu ja ahminta lisääntyy. Sillä eräät syövät ja juovatkin suruun, toiset iloon ja kolmannet tarpeeseen. Ihminen pyrkii stimuloimaan mielihyväkeskustaan monin eri keinoin ja joistakin on hyötyä ja joistakin haittaa. Siinä järki tuppaa joskus jäämään toiseksi. Liikunta ja tupakka aiheuttavat mielihyvää. Elämä on valintoja.

Elämän merkityshän ei kuitenkaan perustu elämän pituuteen vaan erilaisiin hyviin ja huonoihin tapahtumiin elämän varrella. Mieluummin tietenkin hyviin. Siinä mielessä pitää pohtia ihmisen itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa. Saako hän tehdä sillä mitä haluaa; lihoa, laihtua, tehdä lävistyksiä ja tatuointeja, olla pesemättä, myrkyttää sitä tupakalla, alkoholilla, huumeilla tms. Pitääkö meidän jatkuvasti ja ylenpalttisesti suojella lähimmäisiämme, jos he omasta mielestään elävät täyttä ja nautinnollista elämää vaikkakin ehkä lyhyttä. Tietenkin huonoista elintavoista tulee kipuja, kärsimystä ja niiden hoitamisesta nykyisin valtavasti kuluja. Mutta jos niitä ei tulevaisuudessa poliittisella päätöksellä korvattaisikaan? Joskus politiikassa puhuttiin tuotantovälineiden haltuunotosta. Nyt voisi vaatia liikuntavälineiden ja tilojen haltuunottoa, jolloin ne voitaisiin vapauttaa kaikkien käyttöön ilmaiseksi. Terveyden ja hyvinvoinnin edellytyksethän jakautuvat epätasaisesti. Matalasti koulutetut ja pienituloiset liikkuvat vähiten ja heiltä puuttuvat myös eräät liikuntamahdollisuudet. Tietenkin ulkona luonnossa voi liikkua – luovuudelle sijaa! Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan vain joka 10.s suomalainen liikkuu riittävästi ja monipuolisesti. Mutta kenen ongelma liikkumattomuus on ; valtion ja tuotantolaitosten vai jässikkämäisen kansan. Onko ongelma jos eräät haluavat elää lujaa ja kuolla nuorena? Riittääkö Suomella terveitä työntekijöitä? Siitä kai on kysymys?

Aikanaan antiikin Kreikassa oli lääketieteeseen kytköksissä oleva kehotus itsensähuolehtimiseen. Ideana oli saada ihminen sisäistämään moraalinen kuri ja itsesäätely. Nykyisin kai terveyttä eli liikuntaa, ravintotietoutta jne. propagoidaan, jotta ihminen tuntisi itsensä huonommaksi ja hänet saataisiin ponnistelemaan kohti normaaliutta. Silloin me hyväksymme hänet joukkoon. Tunnemmeko esim. samaa vihaa ja halveksuntaa onnellista lihavaa kohti kuin sitä joka saa rahaa tekemättä töitä?

Terveystiedon opettajana olen pohtinut pitäisikö kertoa enemmän terveellisistä elintavoista kuin sairauksista kuten nyt opetussuunnitelma painottaa. Pitäisikö kertoa miten elämästä tulee nautinnollista ja merkityksellistä vaikka siihen sisältyisikin terveydelle vaarallisia käyttäytymistapoja. Olisiko tämä eettiseti ja moraalisesti hyväksyttävää? Rappeutuisiko ihminen, sortuisiko ihmiskunta ja kuka olisi viimeinen ihminen ? Vai pitääkö sittenkin ylhäältäpäin ohjata ihmisen käyttäytymistä ja puuttua hänen ruumiiseensa ja antaa ihmiskunnan vanheta ja kasvaa?

Mikko Heinonen

OSAAN – KELPAAN – USKALLAN – ONNISTUN – Nuoruuden panikointia ja vanhoja tansseja

Noilla otsikon neljällä sanalla olen tsempannut itseäni usein jännittävissä tilanteissa. Uskon myönteisen puheen voimaan ja koen, että sanat auttavat, jos epäusko valtaa mielen.
Olin nuorena kova jännittämään esiintymistilanteita, erityisesti puhumista yleisölle. Esitelmiä pitäessä sanat aluksi katkeilivat ja pahinta oli, kun lukion kakkosella pitäessäni vaativaa äidinkielen esitelmää, alkoivat polveni kirjaimellisesti – kuten sanonta kuuluu – ”lyödä loukkua”. Jouduin pitämään esitelmäni loppuun istuen. Se meni lopulta hyvin, mutta muistan tuon kokemuksen loppuelämäni.

Äidinkielen opettajaani se ei kuitenkaan näyttänyt jääneen kaivelemaan, koska hän ylioppilaskeväänäni pyysi minua pitämään yo-juhliemme ylioppilaan puheenvuoron. Vieläkin jaksaa ällistyttää, kuinka ison riskin opettaja uskalsi ottaa pyytäessään minulta tuota puhetta. Opettaja uskoi minuun kuin vuoreen ja vaikka silloin en kyennytkään ottamaan tehtävää vastaan, vahvisti opettajan luottamus itsetuntoani tulevia esiintymisiä varten.

Opetustyössäni olen tänäkin lukuvuonna kuullut muutamaan otteeseen oppilaan sanovan: ”En osaa tätä”. Olen todennut noissa tilanteissa: ”Ei haittaa, sillä koulu on sitä varten, että täällä opetellaan ja opitaan ja, että itselleen kannattaa puhua mieluummin myönteisesti kuin kielteisesti esim. sanoin ”minä opin”, ”minä haluan oppia”.

Tästä oppimisesta ja halusta oppia saimme hyvän näytön viime perjantaina, vanhojen päivänä. Jollen vihaisi sanaa ”huikea”, kuvailisin oppimisen tulosta tuolla termillä. Opiskelijat olivat niin motivoituneita ja sitoutuneita tanssiaskelten harjoitteluun, että lopputulosta oli perjantaina mukava katsella. Erityisesti poikien suorituksia on syytä ihailla, sillä monet heistä lähtivät lähes täysin nollapisteestä tanssiaskelten harjoitteluun. Tänä vuonna tosin oli muutamia poikia mukana vanhojen tansseissa toistamiseen. Heidän osaltaan sanonta ”harjoitus tekee mestarin”, osoittautui todeksi; kaikki pikku asiatkin olivat hallussa ja tanssiin pystyttiin myös eläytymään – eräät jopa hymyssä suin.

Varmasti useimpia tanssijoita jännitti esiintyä koko koulun ja kotiväen edessä, ja Ouluhallissa tuhansien ihmisten edessä, mutta kaikki meni hienosti. Tahdonkin tässä vielä kiittää kaikkia ihania tanssijoita. Teitä oli ilo opettaa! Kiitos myös rohkeille juontajille, Pinjalle ja Roosalle, jotka otitte haasteen vastaan ja suoriuduitte siitä mainiosti!

Palatakseni vielä tuohon nuoruuteni paniikkitilanteeseen, uskon sen juontaneen juurensa paitsi nuoruuteen kuuluvasta epävarmuudesta, myös vaativasta kotikasvatuksesta. Kovan vaatimisen sijasta haluaisin itse vanhempana ja opettajana pikemminkin rohkaista ja kannustaa. Tärkeintä on hyväksyä itsensä ja uskoa itseensä. Muista aina: sinä osaat, kelpaat, uskallat – onnistut varmasti!

Merja Halme-Karjalainen

KIIRE LOPPUI

Kirjoitan tätä hengentuotetta kotona, sairaslomalla. Joskus tarvitaan muistutus siitä, että elämä on hyvin ohuen langan varassa. Koko alkusyksyn syyslomaan saakka päivät oli ohjelmoitu täyteen jos minkälaista menoa ja asioita, jotka piti saada tehtyä. Sitten eräänä aurinkoisena päivänä kaikki kiire loppui.

Monia asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun niitä ei enää ole, hyvänä esimerkkinä terveys. Ihmismuisti on myös lyhyt. Muutaman kuukauden päästä olen todennäköisesti unohtanut kovat kokemukset ja mukana taas samassa oravanpyörässä. Toisaalta kaipaan työtä, toisaalta on helpotus joskus saada levähtää, unohtaa kiireet ja antaa aikaa itselle ja perheelle.

Ihmisen täytyy saada tuntea olevansa tarpeellinen. Monesti tämä toteutuu työn kautta. Tuntuu tosi epäreilulta, että vuosien opiskelun jälkeen ei koulutusta vastaavaa työtä löydy. Ihminen tuntee olevansa arvoton, tuntuu siltä, että kukaan ei tarvitse, kaipaa eikä arvosta. Näitä tunteita olen itsekin kokenut opetusalan pätkätyöläisenä. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät käy töissä. Tällöin korostuu ihmissuhteiden merkitys, ihminen kaipaa erityisesti sitä, että on tärkeä toisille ihmisille. Siksi on hienoa, että Laanilassa opiskelijoilla on mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä ja ilahduttaa yksinäisiä ihmisiä.

Mediassa on jo kauan rummutettu sitä, että työntekijöistä tulee pula, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. Nyt tuntuu siltä, että meitä on huijattu. Joillakin aloilla työntekijöitä todella tarvitaan lisää, toisaalla taas työntekijöitä irtisanotaan suurin joukoin. Kannattaa siis miettiä, mitä alaa lähtee opiskelemaan. Kalevassa kerrottiin arkeologista, joka ryhtyi opiskelemaan röntgenhoitajaksi, koska hoitoalalla on paremmat mahdollisuudet saada työtä ja parempi palkka.

Toisaalta työ saisi olla myös mielekästä, ei kannata lähteä opiskelemaan jotain alaa pelkästään rahan takia. Itse lähdin opiskelemaan biologiaa sen takia, koska olin kiinnostunut siitä aineesta kaikkein eniten. Jälkikäteen ajateltuna olisin voinut valita paremmin, en kuunnellut varoituksia siitä, kuinka vaikea biologian opettajan on saada töitä. Toisaalta viime vuodet ovat antaneet varmuuden siitä, että juuri tämä ala on minulle se oikea, tätä työtä haluan tehdä.

Työnhakijana vaaditaan suurta sinnikkyyttä, jotta saa jalkansa jonkin oven väliin ja saa sen ensimmäisen työpaikan. Pitäisi olla sekä hyvä koulutus, sopivan ikäinen (nuori) että riittävästi työkokemusta. Jos joutuu työttömäksi keski-ikäisenä, on hyvin vaikea enää löytää uutta työpaikkaa. Elämä tuntuu monesti haasteelliselta, työttömänä hakea töitä, sairaana odottaa toipumista ja opiskelijalla (ja opettajalla) lähteä aamulla kouluun (varsinkin kovalla pakkasella). Siitä kun päivä lähtee käyntiin, niin monesti huomaa, että kannatti herätä ja nähdä vaivaa.

Olen kuullut lapsieni monesti sanovan, että olisinpa sairas, ettei tarvitsisi lähteä kouluun. Niin, ehkä on mukavaa sairastaa muutama päivä peiton alla, mutta mietipä sitä, että joutuisit viettämään kotona kuukausia. Et voisi käydä harrastuksissa, nähdä kavereita etkä ajaa pyörällä, skootterilla tai autolla. Sairaana olemisesta voi olla joskus ”hyötyäkin”, saa uutta perspektiiviä elämään ja alkaa arvostaa enemmän omaa työtään tai opiskelupaikkaa ja muita ihmisiä.

Lopuksi viikon vitsi: Potilaalle piti tehdä aivojen siirto. Lääkäri selitti: – Miehen aivot maksavat 5000e ja naisen aivot 1000e. -Mistä johtuu noin suuri hintaero, ihmeteltiin. – Naisen aivoja on käytetty, mies selitti.

Paula Vuolo

RAKKAUTTA JA RAJOJA – VAPAUTTA, EI MIELIVALTAA

Me kaikki tiedämme, että pieni lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja kehittyäkseen tolkulliseksi aikuiseksi. Olenpa joskus kuullut sanottavan, että tärkein sana, mikä lapselle pitää opettaa on EI.

Mutta entäs me muut? Te nuoret ja me eri-ikäiset aikuiset? Tarvitsemmeko me enää rajoja? Entä voiko rajojen puutteessa kasvanut enää vanhempana opetella tuntemaan omia rajojaan tai voiko niitä enää lapsuusiän ohittaneelle opettaa?

Minä uskon, että rajattomuudessa eläminen on epämiellyttävä kokemus, tunnetason kaoottinen olotila, johon ihminen hakee reunoja, törmäilee päämäärättömasti toivoen, että pää kolahtaa johonkin seinään. Ja jos sitä peräseinää ei löydy, ihminen sopeuttaa itsensä vellovaan maailmaansa, tekee siitä itselleen siedettävän, mutta lähellään eläville epämukavan ja arvaamattoman.

Meidän tämänhetkinen yhteiskuntamme ihannoi äärimmäistä individualismia, yksilön mahdollisimman suurta vapautta toteuttaa itseään. Olen joskus pohtinut, onko nykyinen yksilönvapauden ylistys seurausta siitä, että nyt aikuisiässä olevat ovat 1960-luvun vapaan kasvatuksen tulosta. Silloinhan vannottiin kasvatuksessa summerhilliläisen vapautta, ei mielivaltaa –ideologian nimeen. Ja hippiliike julisti: ”Do whatever you like…” Tämän moton jatkon tosin monet unohtivat: ”as long as you don’t hurt anybody”.

Hippiaatteen tunnuslauseen loppuosassa se yksilönvapauden raja tuleekin. Voisiko sen sanoittaa myös niin, että vapauteni raja on vastuuni muista. Tai niin, että ihminen tarvitsee rakkautta, jotta hän kokee olevansa hyväksytty ja turvassa. Ja rajoja, jotta toiset ihmiset voisivat kokea samoin.

Kokemukseni on, että ehkä suurin tyydytystä tuova asia ihmiselle on, että hän voi korjata paitsi tekemiään virheitä myös itseään. Kun näkee itsessään mahdollisuuden jatkuvaan korjausliikkeeseen, elämä ei ole näköalatonta vaan kaikessa on läsnä toivo.

Uskon, että valtaosalla ihmisistä on päänsisäinen EI antamassa rajoja. Se ei ole mukava ääni, etenkin jos se on vanhemman, opettajan tai jonkun muun auktoriteetin kielto, jota tekee mieli vastustaa. Mutta sen kanssa voi ja kannattaa ystävystyä, koska sen ohjaamana oman mielen rajat löytyvät. Ja uskon myös, että koskaan ei ole liian myöhäistä asettaa rajoja rajattomalle. Siinä kasvattaja joutuu sietämään vastustusta ja ottamaan vastaan pettymystä ja vihaakin.

Elämää ei voi hallita, mutta toimintaa ohjaavaa tunne-elämää voi. Silloin ei ole mielivaltaisten tunnemyrskyjen armoilla vaan vapaa tekemään valintojaan niin kuin itse tahtoo.

Paula Lavanko