Kirjoittajan arkistot: laanilanlukio

Opettaja oppimassa – Finnish Educators Going  International

 

The language course in Cardiff, Wales

On July 31th last summer 34 English teachers gathered at Helsinki-Vantaa Airport to fly to London and from there to Cardiff in Wales. We all had decided to spend the last week of our summer holiday in studying both how to be a better language teacher and to familiarize with one more English-speaking country.

When we arrived at the University campus area and stepped out of the bus we all were a bit tired of the long journey and astonished by the darkness that surrounded us. We did come from the country of white nights! And the streets were sparsely lit, we thought. But by the end of the course nobody noticed the darkness any more.

On the following morning we were reminded of the fact that we really had come to a country called Wales. When standing at the bus stop we started a conversation with the locals where one of us asked ’and you, are you English?’ She got a quick answer ’ no, we are not English, we are Welsh!’

We were to get many stories (and facts of course) about the Welsh history throughout the centuries. We had a wonderful dinner with entertainment in the Cardiff Castle, we visited a nearby town of Llandaff and on our bus trip to Bath in England our guide who had a huge command of both English and Welsh history made us familar with a vast number of details of the sights that we saw on our way to Bath. In Bath the history lesson continued, especially in the Roman Baths, which so vividly showed us the influence of the Roman Empire on the British Isles.

The many layers of buildings built during hundreds of decades in the Cardiff Castle told their story of how the peoples living by the Atlantic had to defend themselves and the British Isles against the enemy from the sea. A good example of what it meant to be prepared for the enemy was the Llandaff Cathedral, which was built in a valley so that it could not be seen from the sea.

The trips and all free time activities were vey well organised and the guides as well as all Welsh people we met, bus drivers, shop assistants, bartenders, were very friendly and treated us Finns extremely well. People started asking questions about us on buses and bus stops. We were quite impressed by the hospitality when considering that Cardiff isn’t a small town but a city nearly as big as Helsinki. One day a lady in our group had difficulties in finding the right amount of coins to buy a bus ticket. The lady became more and more embarrased as the queue behind her grew longer and longer. It was the bus driver who reassured her by saying ’don’t panic’. That would definitely not happen in Helsinki.

The language course was not only fun. It was hard work, too. But as it turned out, stuying was mostly fun, too. We were divided into two different groups according to what school level we taught. Upper secondary school teachers were one group and secondary school teachers the other. The groups gathered in classrooms which were near each other. From time to time we were ’disturbed’ by loud bursts of laughter coming from the neighbouring classroom.

The laughter and fun in the educational sessions was to a great extent due to our excellent educators Ms Lucy Norris and Ph.D. Diana Hicks. The sessions were far from lectures but we were learning by doing. We were made to do the same tasks we were supposed to make our students do. And that was by far the best teaching method because it made us remember the strategies in our own classes later on. By doing things ourselves we were also able to ’test’ the new methods. As our students’ learning strategies differ from one another so do ours, teachers. In that way we saw already during the course which means worked for us and which didn’t.

The timing for the language course was perfect in many ways. As were were fully occupied the whole weak, it was easy to forget that the summer holiday was soon over. In stead of worrying of the coming school year were enjoying the warmth and beauty of Wales and the hospitality of the Welsh people. We even had become aquinted by the whimsical weather and remembered to take umbrellas with us every time we went out, no matter how sunny it may have looked. And as to shopping, the favourites among our group were pretty Welsh wellies in many teaches’ luggage.

In our minds, mental luggage so to speak, we had a vast amount of fresh ideas, ready to put into use in our classrooms the very next week.

Paula Lavanko, Laanilan lukioimage

Krääsätön joulukuu

krääsä = tarpeeton tavara, arkikielessä roina, romu tai sälä

Tavarataivas on osuva nimi dokumentille, jossa helsinkiläinen elokuvaohjaaja Petri Luukkainen heittäytyy itse suunnittelemaansa ihmiskokeeseen. Petri ahdistui tavarapaljoudesta, jonka seurauksena hän tyhjensi koko asuntonsa tavaroista ja päätti ottaa niitä takaisin yhden päivässä kokonaisen vuoden ajan.

Ihmiskoe teroitti Petrille toisaalta tärkeiden tavaroiden välttämättömyyttä, toisaalta alleviivasi turhien tavaroiden tarpeettomuutta. Näitä turhia tavaroita oli yllättävän paljon: peräti 99 % varastoon kannetuista tavaroista ei päätynyt koskaan takaisin Petrin kotiin. Onko todellakin näin, että ainoastaan 1 % kotien tavaroista on välttämättömiä tai vähintään tarpeellisia ja loput krääsää?

Joulukuussa vihreä lippu -raati toteutti omia ihmiskokeitaan krääsättömän joulukuun edistämiseksi. Tavarat kiertoon -ideasta raatilaiset kehittivät lelunkeräyskampanjan, jossa tarpeettomaksi jääneitä leluja haluttiin jakaa uusille leikkijöille. Keräyspiste järjestettiin koulun kirjastoon, jonne perheet saattoivat tuoda käyttökelpoisia, puhtaita ja ehyitä leluja.

Lelut toimitettiin jouluviikolla Oulun Ensi- ja turvakotiin Tuiraan. Leluja tullaan käyttämään Ensi- ja turvakodin omassa toiminnassa sekä luovuttamaan kotiutuville lapsille, esimerkiksi ns. turvaleluiksi. Keräyspisteeseen saatiinkin paljon pehmoleluja, mutta myös kirjoja, pelejä, lasten elokuvia jne. Kaiken kaikkiaan tavaraa kertyi kahdeksan muuttolaatikollista, mistä lämmin kiitos perheille!

Lelukeräyksestä heräsi mielenkiintoinen huomio: toiselle turhaksi käynyt tavara on toiselle tuiki tarpeellinen.

Leluluovutus

Leluluovutus

Toinen raatilaisten ihmiskoe oli antaa aineeton joululahja läheiseen hoivakotiin. Tässä projektissa laanilalaisista kasattiin laulu- ja soittoryhmä, joka joulupukin johdolla lähti viemään laulavan ja laulettavan joulutervehdyksen.

En itse ollut tuolla laulumatkalla mukana, mutta kuvat puhuvat puolestaan: nuoret ja ikäihmiset yhdessä kitaroiden säestämänä tuttujen joululaulujen äärellä. Laulujen aikaan keskittyneet ilmeet; laulujen välissä ja vielä pitkään jälkeenpäin hymy kasvoilla silmiä myöten.

Lauluretken oivallus: aineeton lahja antaa sekä vastaanottajalle että lahjan antajalle vähintään yhtä paljon hyvää mieltä kuin tavaralahja.

Lauluhetki

Lauluhetki. Kuva: Netta Pikkarainen

Viimeisinä koulupäivinä Laanilan koulussa esitettiin Tavarataivas-dokumenttia. Dokumentti herätti nuorissa reaktiota: naurun purskahduksia ja ihmettelyä. Dokumentin kuluessa kirkastuu tavaroiden vähäpätöisyys ihmissuhteiden rinnalla. Tavara ei tuo sisältöä elämään vaan sen tekevät ihmiset.

Onko tässä Laanilan koulun joulukuun ihmiskokeidenkin tärkein anti: yhdessäolo. Kaikissa ihmiskokeissa oli mukana sekä yläasteen että lukion nuoria, molempien koulujen opettajia ja meille tarjoutui mahdollisuus olla yhdessä ja tehdä hyvää sekä lapsille että ikäihmisille.

Joulu lähestyy. Joulun aikaan meillä on mahdollisuus yhdessäoloon, jopa läsnäoloon =krääsätön joulukuu.

Mutta joulunaika kääntyy helposti lahjapakettien haalimiseen ja aattoillan jälkeen tavaroihin perehtymiseen =jouluton krääsäkuu.

Vihreä lippu -raati toivottaa sinulle krääsätöntä joulua!

P.S. Ideoita omaan ihmiskokeeseen löytyy tavarataivaselokuva.fi-osoitteesta.

Kirsi Valta-Hulkkonen

Kuvia lokakuulta

Johdanto

Kuulin radiosta John Cagen Sonaatin preparoidulle pianolle ja palasin kielikurssikesääni,
kesään 1976 Oxfordissa.
En ollut tuota sonaattia koskaan aiemmin kuullut, enkä ymmärrä musiikin ja Oxfordin kesän yhteyttä, mutta niin vain kävi.
Mieli toimii oudosti, yhdistelee asioita luvattamme ja ymmärtämättämme.
Ehkä mieli tällaisissa tapauksissa löytää sellaisia maailmamme ja elämämme säikeitä, jotka muuten jäisivät meiltä piiloon?
Ehkä maailmamme rakenteet eivät olekaan joka hetki nähtävissämme kuten terässillan kannatinpalkit, ehkä elämämme jänteet osin kulkevatkin piilossa?
Kun sonaatti on nostanut Oxfordin näkyviini, en pysty enää sonaattia itsenään kuuntelemaan, vaan juutun tätä ajattelemaan, mikä on tuon musiikin ja Oxfordin yhteys. Haluaisin sonaattia vielä kuunnella sinä itsenään, mutten enää voi.
Päästä irti! Pakene, nouse ylös katuojan mudasta. Zombit jo huohottavat niskaan! Karjahtelevatkin!
Mutta näinhän meille käy:
Kuin lehti märkään ikkunaan
me tartumme kiinni elämän pintaan,
torit ja kadunkulmat kansoitamme näköispatsaillamme,
kummastelemme niiden kylmää kiveä.
Hämmästymättä katsomme värejä, vain syrjäsilmin, liikuttumatta, seuraamme valon liikkeitä.

I
Vasta nyt kesän taivas alkaa madaltua,
sen valo tulee lähemmäksi ja alkaa hiljaa soida;
puupuhaltimet ja sello.
Kuivana päivänä autojen liike nostaa asfaltilta keltaiset lehdet ilmaan;
nostaa lentämään, liitämään, ilmaan.
Hetken verran voin uskoa
kaiken tapahtumisen ainutkertaisuuteen.

II
Autooni vaihdetaan talvirenkaat, odottelen läheisellä suurehkolla kirpputorilla, enimmäkseen tietysti vaatteita, mutta paljon muuta myös.
Kioskikirjoja, herttasarjagenreä.
Kovakantiset kirjat ovat nimistä päätellen myös romantiikkaa, lisäksi on paljon uskonnollista kirjallisuutta.
DVD-elokuvia, ne ovat melkein kaikki amerikkalaisia romanttisia komedioita. Joskus ostettu, katsottu ja nyt hylätty, ehkä ne olivat yhden katsomisen elokuvia.
Lasten leluja, koottuja palapelejä muovitettuna, luistimia, kynttilänjalkoja ja humoristisia kahvikuppeja.
Eniten on kuitenkin koriste-esineitä, ne ovat kaikki melkein liikuttavan rumia. Ehkä ne on aikanaan saatu lahjaksi, tuliaisina, mutta joku niistä siltikin on joskus rahaa maksanut. Vaikea on kuvitella kenenkään niistä enää toista kertaa mitään maksavan,ehkä niistä voisi kuitenkin tehdä taideteoksen?
Elokuvakoteloiden kannet ovat minun silmiini surullisimpia, niiden lupaukset ja unelmat ovat kovin heikkoja ja kodittomia näillä hyllyillä.
Mutta jospa kaikki on kuitenkin sujunut hyvin.

Elämänpalasia, matkan varrelle tippuneita ja tiputettuja, unohdettuja ja mykkiä.
”Eihän tätäkään kukaan enää katso, minä laitan laatikkoon. Ja se sinun ruma lahjamukisi, joitkos siitä kertaakaan kahvia?”.

Kirpputorin pitkässä eteisessä on polkupyöriä, ruostuneita työkaluja ja vanha rukki. Siihen on kiinnitetty pahvilappu jossa todellakin lukee: ”vanha rukki”. Seinällä on kehystettynä maalauksen jäljennös, merimaisema. Klipperi purjehtii oikean puolen halsseilla, tuulta näyttäisi olevan kuusi, seitsemän beaufortia, kallistumaa on vähän liioiteltu. Kuvana se ei ole huono, mutta en ymmärrä minne sen voisi ripustaa.

Vestiges of lives, imprints by shadows.
Paths we did not choose, memories we never recalled.
Ulkona on alkanut pakastaa, unohdin hansikkaani autoon, vänkärin penkille.
Viinintummalla merellä Odysseus, für immer, für immer.

III
”Nyt, rakkaani, älkäämme huoliko
vaikka ilta on pimeämpi.
Vaikka ikkunaamme itkee sade
ja puitakin paleltaa.
Minä jaloillesi huovan tuon
ja käteesi kupin teetä.
Tuuli kiertää, pimeä syvenee,
mutta sinä olet siinä.”

Samaan aikaan toisaalla
samaan aikaan toisaalla…

Meidän pakomme on pako ihmisyyteen
ja siitä pois.

 

Väinö Louekari

Orkesterikonsertto

Béla Bartók: Orkesterikonsertto
Bartók vastusti voimakkaasti kotimaansa muuttumista fasistiseksi, ja joutui tietysti sen vuoksi vaikeuksiin. Lähetettyään ensin sävellyksensä turvaan, hän vastahakoisesti emigroitui 1940 New Yorkiin vaimonsa Dittan kanssa, poika Péter (joka sodan aikana palveli Yhdysvaltojen laivastossa) seurasi myöhemmin. Yhdysvalloissa Barókin sävellyksistä ei oltu kovinkaan kiinnostuneita, pariskunta eli, ei varsinaisesti köyhyydessä muttei missään tapauksessa vauraasti, lisäksi Bartókin terveys huononi, tautia ei alkuvaiheessa pystytty diagnosoimaan. Bartók ei käytännössä kyennyt lainkaan säveltämään eikä kaikkiaankaan kotiutunut Yhdysvaltoihin. Ystävät yrittivät auttaa pakolaisia, mutta Bartók oli haluton ottamaan apua vastaan. Osin viulisti Joseph Szigetin ja kapellimestari Fritz Reinerin kannustamana Bartók kuitenkin viimein pystyi jatkamaan säveltämistä ja sai Orkesterikonserton valmiiksi juuri ennen kuolemaansa 1944.

Introduzione: Andante non troppo –Allegro Vivaze
(Coney Island)
Kotona tähän aikaan keväästä olisi jo lämpimämpää eikä ollenkaan tuota merituulta, kylmää, kosteaa
ja, olen varma, jollakin keinolla syövyttävää, laivalla muut ihastelivat meri-ilmaa, minulle se oli kuin happoa hengittäisin.
Näitä uimapukuisia ei palele, takista huolimatta minun sormeni ovat kylmät. Takki on hyvä, kotoa, mutta täällä kuulemma vanhanaikainen ja naurettavakin.
Nämä viattomat nauravat vanhan miehen vanhaa takkia, luulevat että takki on vain takki.
Nämä tuhannet jotka rannan täyttävät, nämä kaikki terveet ja nuoret, tämä puolialaston, meren, ilman ja värivalojen kansa, ehkä he ovat tulevaisuus? Metallinjäykät ja metallinkylmät laivat pian vievät heitä sadointuhansin Atlantin poikki taistelemaan; he varmasti ovat hyviä sotilaita mutta he kuolevat jo menneen maailman puolesta.
Tulevaa maailmaa ei kukaan vielä näe, he kaikkein vähiten.
Mutta nyt he minun silmiini ovat vain lauma hieman hysteerisiä lapsia. Tai ehkä keväinen lintuparvi, äänekäs ja vaistojensa hyppyyttämä.
Olen vanhentunut vielä nopeammin kuin pelkäsin. Valo täällä on julmaa. Iltaisin minun on vaikea hengittää; on kuin ilmasta puuttuisi jotakin.
Linnut, niin. Mutta millä oikeudella minä vaadin itselleni ihmisen nimeä, minä joka en ole pakolainen vaan pakenija. Millä oikeudella seison Dittan kanssa tässä rantakadulla, pelkurin oikeudella, sellaisen säveltäjän oikeudella joka ei enää kykene säveltämään.
Ei, ei elegiaa entiselle kotimaalle, sitä ei enää ole. Ei halpaa, hurskasta vanhan miehen siirappia, siihen en alennu. Mitä pakenijalla, maattomalla kaikkialla, mitä minulla enää on kuin ylpeyteni, enkä enää välitä siitä onko se ansaittua vai ei. No, ja takkini minulla on myös.
Giuoco delle coppie: Allegretto scherzando
(Midway)

”Katso, taivaalla tanssit,
pienet nuolet, kiiltävät, nopeat.
Kuoleman tanssit,
kuuman metallit, syvän veden,
tulen tanssit.”
Ei, ei näin.
Älä kuvittele tietäväsi miten lentäjä palaa ohjaamoon, älä kuvittele kuulevasi miten konemiehet huutavat laivan upotessa. Et tiedä, et kuule. Ja sitä paitsi, se kaikki kuuluu asiaan, kuuluu sopimukseen historian, kohtalon, hyvän ja oikean kanssa.
Mieluummin lue lehdestä, miten kaikki nyt sujuu paremmin. Katso, miten lehden kartalla nuolet kaartuvat tasaisesti, kauniin värisinä, puhtaina, ehjinä symboleina.
Selkeytensä taakse aika kätkee arvoituksen. Kätkee, arvoituksen itsensä sijasta näkyy pimeää, hiljaisuutta, autiota, kuollutta maata.
Mutta pimeän, tyhjän takana on arvoitus, meille näkymätön, piilotettu.
Komentoteltassa, taistelunjohtokeskuksessa, esikunnassa joku on ensimmäisen kerran nuolet karttapohjalle piirtänyt, mutta ei hän ole arvoitusta nähnyt.
Taivaan hopeiset nuolet eivät palaudu kartan nuoliin, eivät myöskään lentäjän palavaan lihaan.
Ei kuoleva sotilas arvoitusta näe eikä sitä ratkaise, ei kenraali, ei pääministeri. Emme mekään.

Elegia – Andante non troppo
(kuvia huhtikuulta)

1
Luontokappaleet eivät tee eroa muodon ja sisällön, pinnan ja ytimen välillä.
Ne ovat kerroksettomia, jakamattomia, ne ovat jokainen omaa ykseyttään.
Niillä on vain eksistenssi.

Meidän talomme ovat toisenlaisia kuin aiempien sukupolvien talot,
me tutkimme sanskriittia, kehitämme paremmalta maistuvia kevytjugurtteja ja myymme älypuhelimiin pelejä.

Oikean ja väärän välillä valitsemme väärän,
koska oikean valitseminen loukkaisi vapauttamme.

Olen tällekin keväälle lukenut Herzogin ja Humboldtin lahjan,
olen nähnyt kurkien lentävän kaupungin yli, kengänkärjellä avannut puroa hiekkaan.
Lumen alta on ruskealle viimevuotiselle nurmikolle paljastunut muovinen lasten pallo.

Mutta joka kevät muistan tuon valokuvan Pasternakista koivikossa, joka kevät kun koivujen valkoinen alkaa loistaa.

Eikö ole outoa, että ihmislajeja on vain yksi?
Miksei meidän lisäksemme ole toista ihmislajia, vaikka sellaista
jolla olisi hieno villa, lampaan villaa paljon hienompi,
joka kommunikoisi telepaattisesti ja näkisi ihmeellisiä aaltopituuksia?
Sellaista, joka ei olisi meille vihainen, vaan taputtaisi päälaelle ja sanoisi: ”Kyllä se siitä.”

2
Kaukaa nousee kuu, kaukaa tulevat sateet.
Kauempaa vielä palaavat värit, varjot saavat valonsa.
Etäisyydet lyhenevät, avaruus väistää meitä.

Talven äänet, kromaattiset, hiljenevät.

Enää tämä ei ole odotusta.

Intermezzo interrotto: Allegretto
(rata)
(mustavalkoinen)
kuvakulma alhaalta, ehkä polven korkeudelta, alhaalta vasemmalta ylös oikealle diagonaalina kuva-alan halki kulkee junaraja, ratapenkereeltä kamera katsoo ylös oikealle, odottaa.
(ei ääntä)
ensin savujuova, sitten siihen kiinnittynyt veturi, vaunuja pitkä nauha, veturi sivuuttaa liikkumattoman kameran, vaunut ovat puisia tavaravaunuja, leveät sivusta yhteen työnnettävät ovet ovat lujasti säpissä, ei ikkunoita mutaa seinä yläreunassa kämmenen kokoinen tuuletusaukko. vaunut näyttävät vanhoilta ja hartaasti käytetyiltä, maali on monin paikoin hilseillyt pois, ja jos tässä olisi ääni, vaunut varmaan kolisisivat niin, ettei näin lähellä rataa voisi oikein keskustella niin pitkään kuin juna meitä sivuuttaa.
Seitsemännen vaunun tuuletusaukosta lehahtaa, tempautuu junan viimaan paperilappunen. Kamera on heti mukana, zoomaa siihen, mikä tuo on, seuraa paperinpalaa radanvieruspellon yön jäljiltä märkään kyntömultaan. ”Olen N. N. O:n kaupungista. Tämä on pitkä juna. Meidät kaikki viedään tapettavaksi. Kertokaa…” Käännät lapun ympäri, mutta teksti ei jatku. Kertokaa kenelle? Kuvaaja on laskenut kameransa maahan ja katsoo sinuun.
(värit ja ääni palaavat)
Molemmat hätkähdätte vaunujen ääntä, käännytte katsomaan radalle, viimeiset vaunut sivuuttavat teidät, niiden maali on haaleaa oranssia. Veturi on jo läheisen metsän suojassa, savuvanakaan ei korkeilta puilta erotu. Viimeinenkin vaunu kaartuu metsään, sen oranssi häviää näkyvistä… nyt.
Kuvaaja nostaa kameran ylös, laskee sen saman tien takaisin maahan ja kysyy sinulta mitä te nyt teette, minne juna on matkalla, mitä tehdä? Sanot ettet tiedä. Olet oikeassa, et tiedäkään koska elät. Sanot ettei enää voi tehdä mitään, ja olet oikeassa. Heidät kaikki on jo murhattu. He ovat kuolleet tuskallisen ja julman kuoleman, murhaajat ovat tappamisen huolella valmistelleet jokaiselle heistä, aivan jokaiselle.
Jokaiselle jokaisessa vaunussa
kymmenissätuhansissa pitkissä junissa.
Mutta oletko varma, ettet tiedä mitä tehdä? Oletko varma ettei nytkin jossakin lapsi, juuri ennen teräsoven sulkeutumista, juuri ennen valojen sammumista, sano : ”Mutta äiti, minähän olen ollut kiltti.”?
Tämä on vain puhetta, hurskasta ja hieman lapsellista. Puhe on heikko, vain tuulenhenkäys lehvistössä. Teko on voimakas, se on kirves, se karsii ja kaataa. Sovitusta ei ole, oikeudenmukaisuus ei toteudu, murhatut eivät herää henkiin. Karitsa ei laskeudu levolle leijonan viereen.

Finale: Pesante – Presto
(hommage à Willy Ronis)
nousemmeko vielä nuo portaat, millainen on vointisi?/noustaan vaan, hyvä minun on kävellä, aivan hyvä olo./ensi kuussa saamme sinulle se takin ostettua, minä laskin./ei nyt juuri kannata uutta takkia, menee meillä kohta rahaa tärkeämpäänkin./no mutta kesäksi sitten./niin, kesäksi./minä hain ne sisaresi vanhat kärryt, ihan hyvässä kunnossa ne ovat, kuomun kangas oli vähän revennyt./ei se haittaa, minä uusin sen joka tapauksessa, jokin iloisempi väri./haluatko levähtää, tuossa on penkki?/noustaan vaan nuo viimeiset portaat, vai miten jalkasi?/ei siinä mitään, tiedäthän sinä, kostealla säällä vain joskus./niin, ja nyt muistan, hiilet ovat melkein lopussa./minä lainaan huomenna pyörän ja tuon se verran kun saan kulkemaan. no nyt, mennään tuohon, katso./melkein koko kaupunki näkyy.
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ehkä toinen sattumalta, ohimennen muistaa tuon iltakävelyn
silloin ensimmäisenä syksynä.
Ja tuona muistamisen hetkenä joku
joka ihmisen tuntee
voisi kasvoista lukea
mitä nuo vuodet ovat olleet.

Väinö Louekari

AIKA ON KOITTANUT

Perjantai 3.5.2013 oli merkittävä päivä ainakin siinä mielessä, että ylioppilastutkintolautakunta päätti, missä järjestyksessä tullaan siirtymään sähköisiin ylioppilaskirjoituksiin. Alkuun lähdetään syksyllä 2016 lautakunnan kertoman mukaan niillä aineilla, joissa kirjoittajamäärät ovat pieniä eli saksan kieli, maantiede ja filosofia. Kirjoitusaineiden joukkoa tullaan laajentamaan pikku hiljaa niin, että lopulta keväällä 2019 sähköiset ylioppilaskirjoitukset ovat totta myös matematiikan kokeessa. Aineiden siirtymäjärjestykseen ovat vaikuttaneet kokelasmäärät, koulujen ajantarve järjestää tilat ja laitteistot asian vaatimalle tolalle, äidinkielen kokeen uudistamisprosessi, luonnontieteissä käytettävien erikoismerkkien ja graafisen esittämisen vaatimukset sekä myös sukupuolijakaumien tasaisuus kokeessa. On ainakin esitetty vuosien saatossa tiettyjä stereotypioita liittyen sukupuolien väliseen eroon käyttää tietotekniikkaa, ja siten on haluttu aloittaa aineilla, joissa sukupuolijakaumat olisivat mahdollisimman tasaiset.

Vuoden 2013 aikana ylioppilastutkintolautakunta on luvannut ilmoittaa, millaisia vaatimuksia asetetaan verkkoyhteyksille, sähkönsaannille, päätelaitteille ja kirjoitustiloille. Seuraavana vuonna on tarkoitus toteuttaa tilojen suunnittelu ja ilmeisesti rakentaminenkin ainakin osittain, kun vuonna 2015 pitää päästä testaamaan järjestelmiä ja koekäytänteitä. Niinpä syksyllä 2016 Suomessa ensimmäiset opiskelijat saavat mahdollisuuden kirjoittaa ylioppilaskirjoituksensa sähköisesti. Tarkoitus on siis, että opiskelijat tekevät ylioppilaskirjoituskokeensa tietokoneella, samoin opettajat tarkistavat suoritukset tietokoneella.

Mitä hyötyä uudistuksesta sitten on? Lukiota on syyllistetty erilliseksi saarekkeeksi jäämisestä tämän päivän tietoyhteiskunnassa, kun muistiinpanoja ja suorituksia edelleen tehdään paperin ja kynän avulla, vaikka ympäröivä maailma entistä enemmän nojaa tietotekniikan sovelluksiin. Ainakin osasyyksi on mainittu halu ohjata sähköisten ylioppilaskirjoitusten avulla myös lukio-opiskelua enemmän tietotekniikkaa hyödyntäväksi. Kirjoitusten sähköistämisellä pyritään siihen, että opettajien ja sensorien arviointityö nopeutuisi. Tietotekniikka mahdollistaa myös ihan erilailla kokeissa laajempien materiaalien käytön verrattuna siihen, että mitä jokaiselle kokelaalle voidaan paperille käytännön syistä painaa. Edelleen mielestäni suoritukset voitaisiin saada anonyymeiksi, kun kenenkään kokelaan tai minkään oppilaitoksenkaan nimeä ei tarvitsisi välttämättä kirjoittaa näkyville, vaan se voisi olla merkkijonon takana piilossa. Voisihan sitä myös ajatella, että kielten kuuntelukokeenkin opiskelija tekee samassa tilassa laittamalla vain kuulokkeet korville ja vastaamalla koneen näytöllä oleviin avoimiin kysymyksiin ja monivalintakysymyksiin. Toisaalta pitäisikö saada samalla mahdollisuus kertoa vastaus omalla äänellä vai pitääkö edelleen pitäytyä vain kirjoittamisessa. Tietokoneen avulla koevastausten kirjoittaminen ja niiden muokkaaminen helpottuu huomattavasti verrattuna perinteiseen paperiin ja kynään. Matemaattisten aineiden opettajana näkisin, että tietokoneet tuovat ihan eri tavalla mahdollisuuksia soveltavien tehtävien ratkaisuun, kun kaikkea ei tarvitsisi enää laskea kynällä paperille, vaan rutiinityyppisistä suorituksista selviäisi jonkin laskinsovelluksen avulla. Tässä on nyt vain joitakin esimerkkejä siitä, mitä hyötyä on esitetty tai voisi ajatella sähköistämisestä olevan.

Jos on jotain lisäarvoa tarjolla, niin on haasteitakin. Ylioppilaskoe halutaan edelleen pitää samanaikaisesti toteutettavana yksilökokeena, luotettavana, tietoja mittaavana, koesalaisuuden säilyttävänä ja riippumattomana. Ennen koettakin koulutuksen järjestäjillä on haasteita saada tilat ja laitteet uudistuksen vaatimalle tasolle. Kaiken teknisten järjestelyjen ohella pitää opiskelijoiden tottua tekemään kokeita tietokoneiden avulla, kannettavalla tietokoneella tai tablet-laitteella. Olennaista onkin hyvin pian saada kouluille tietoa siitä, millaisia tietokoneita tulevassa yo-kokeessa voidaan käyttää, jotta me opettajat pääsemme ohjaamaan opiskelijoita laitteiden hankintaan ja harjoituttamaan kokeiden tekemistä kyseisillä laitteilla. Vaan kuten jo talvella eräässä koulutuksessa ylioppilastutkintolautakunnan edustaja totesi, ”heti huomenna on hyvä päivä aloittaa tietotekniikan käyttöönotto oppitunneilla”. Laitteiston vaatimusten lisäksi pitää tietysti hyvissä ajoin päästä harjoituttamaan opiskelijoita sen tyyppisillä kokeilla, mitä on tarkoitus sähköisissä ylioppilaskirjoituksissa teettää.

Tässä muutosvaiheessa niin opiskelijat kuin opettajatkin joutuvat sietämään epävarmuuden tunnetta. Samalla täytyy vain luottaa siihen, että ylioppilaslautakunnan suunnalta tulee tietoa asioista riittävän ajoissa. Tällaisen epätietoisuuden ja vaillinaisen tiedon varassa oleminen on varmasti eri yksilöitä eri tavalla kuormittavaa. Oman osansa epävarmuuteen tuo sekin, että eri opettajilla ja opiskelijoilla on erilaiset taidot tietoteknisten laitteiden käyttöön. Näkisin kuitenkin, että taitojen erilaisuus korostuu enemmänkin opettajien kuin opiskelijoiden kohdalla. Opettajillekin on siten järkevää järjestää koulutusta tulevaa sähköistä ylioppilaskirjoitusta varten. Keskusteluissa vilahtaa myös huolta siitä, että joutuuko omaa opetustaan muokkaamaan jossain määrin. Samalla sähköisten menetelmien käyttöön liittyy epätietoisuutta, pystytäänkö siten parempiin oppimistuloksiin. Huoli liittyy käsittääkseni siihen, että meneekö aika tekniikan kanssa painimiseen ja jääkö varsinainen asia vähemmälle huomiolle. Huolet sinänsä ovat aiheellisia, kun lähtökohtanahan pitää olla kuitenkin asioiden kehittyminen parempaan suuntaan.

Itselläni on tapana ajatella, että pitää epätietoisuudenkin hetkellä luottaa tulevaan. Asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä.

Jarkko Himanka

OPE TETISSÄ BUSINESSOULUSSA

Mielenkiintoni BusinessOulua kohtaan lähti paikallislehtien uutisoinnista, jossa kerrottiin Pohjois-Ruotsin ja -Norjan tulevien vuosien miljardi-investoinneista. Investointien kerrottiin olevan Euroopan suurimpia ja oululaisten yritysten tippumassa pois urakkakilpailuista ruotsin kielen perustaitojen puutteellisuuden vuoksi. Halusin tarkempaa tietoa Oulunseudun yritysmaailman tilanteesta ja henkilöstötarpeista, jotta voisin kertoa lukio-opiskelijoilleni tämän hetken työllistymistilanteesta ja osaamiskysynnästä. Tavoitteeni olisi motivoida heitä ruotsin kielen opinnoissa, jotka tämän päivän opiskelijat yliopistoa myöten kokevat pakkopullaksi.

Torstai 4.4.

BusinessOulun yrityspalvelujen palvelupäällikkö Jarmo Lauronen toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi toimitiloihin Oulun Teknologiakylässä. Hän esitteli minulle nykyaikaiset toimitilat, haastavan ja laajan toimialan ja tarjolla olevat monipuoliset palvelut. Tapasin hymyilevää ja innostunutta henkilökuntaa ja sain alkavalle päivälle suunnitellun ohjelmarungon. Jarmolta sain kuulla, että Oulun seudulla toimii noin 6500 aktiivista yritystä. Yrityspalvelujen asiakaskuntaan näistä yrityksistä kuuluu 942. BusinessOulun oman henkilöstön määrä on 77 ja budjetin suuruus on 14,4 miljoonaa euroa, joista henkilöstökulut kattavat noin 4,5 miljoonaa. Hämmästyksekseni sain kuulla, että Oulun seudulla on vain 180 vientiyritystä. ’Onko kyse siitä, että oululaisilta yrittäjiltä puuttuu rohkeus lähestyä vieraita kulttuureita ja puhua vieraita kieliä?’ Ajatus on hälyttävä!

Jo aamun aikana sain mahdollisuuden jutella useiden businessoululaisten kanssa heidän työnkuvastaan ja kehittämisajatuksistaan yritysmaailman parissa. Ensimmäiset tutut kasvot tapasin yrityspalvelujen puolella, jossa projektikoordinaattori Sanna Savolainen hoiteli Ruotsiin ja Norjaan suuntautuvia yrityshankkeita. Sanna ja Jarmo kertoivat, että ruotsin kielelle on nyt tarvetta, vaikka nuorempana koulun penkillä se ei suuremmin heitäkään kiinnostanut. Englannilla kyllä pärjää ruotsalaistenkin kanssa, mutta joka puhuu heidän äidinkieltään, erottuu joukosta ja lopulta nappaa allekirjoitukset urakkasopimuksiinsa. Mikäli osaamista tarjousten tekemiseen ruotsiksi ei löydy, ollaan jo auttamattomasti hukassa. Ne miljoonat on menetetty.

Matkani jatkui henkilöstön kahvilaan, jossa tapasin koulutuspäällikkö Soile Jokisen. Soile esitteli minulle yrityksille suunnattua koulutustarjontaa ja sisältöjä. BusinessOulun järjestämää koulutusta on runsaasti tarjolla muun muassa yritysten myyntiin ja markkinointiin, talouden ja rahoituksen hoitamiseen, juridiikkaan sekä johtamiseen ja esimiestyöhön liittyen. Kielten opettajana ja kansainvälisyysihmisenä mielenkiintoni kohdistui esiintymis- ja kansainvälistymiskoulutuksiin, jotka tänä keväänä keskittyivät ’pitching-valmennukseen’ sekä ruotsalaisen, venäläisen, kiinalaisen että amerikkalaisen liiketoimintakulttuurin ymmärtämiseen. Koulutukset kuulostivat mielenkiintoisilta. Pyysinkin saada lupaa osallistua Ruotsin markkinoita käsittelevään koulutukseen vielä seuraavalla viikolla jo sovittujen Ope-TET-päivieni lisäksi.

Tästä koulutuksesta sain tarkempaa lisätietoa Hannu Harjulta, joka luennoi suomalaisyritysten rantautumisesta Ruotsiin sekä ruotsalaisen ja suomalaisen business-kulttuurin eroista. Bothnian Arc, Pohjolan rajayhteistyöorganisaation toimitusjohtaja Heikki Aalto puolestaan esitelmöi sekä tämänhetkisestä Perämerenkaaren alueen että koko Pohjois-Skandinavian tilanteesta. Pohjois-Ruotsissa ja –Norjassa väestön ikärakenne ja työllisyystilanne on tuiki erilainen kuin meillä Pohjois-Suomessa. Meillä on suuret määrät työttömiä, kun taas siellä työntekijöistä käydään kovaa kilpailua. Meillä on paljon nuorta ja koulutettua väestöä. Heidän ikärakenteensa on huomattavasti vanhempi. Kun välimatka Oulun ja Luulajan välillä on vain 270 km, on huomionarvoista, että sinne on lyhyempi matka kuin esimerkiksi Jyväskylään. Tämä Ruotsissa ja Norjassa vallitseva kysyntä ja Suomessa vallitseva tarjonta olisi sovitettava yhteen. Nuoria tulisi kannustaa Ruotsiin ja Norjaan töihin kaikin mahdollisin keinoin.

BusinessOulun ulkomaille suuntautuvan toiminnan kohteita ovat tällä hetkellä Ruotsi, Norja, Kazakstan, Turkki, USA, Venäjä, Kiina ja Japani. Asiantuntija Urpo Tuomelan kertoi elinkeinokatsaukseen liittyvästä tilastointi- ja ennakointityöstään sekä asiakaskartoitusmatkastaan Kazakstaniin, jonne oululaisyritykset ovat saaneet sopimuksia mm. koulurakentamiseen ja sisustamiseen liittyen.

Hankekoordinaattori Sari Päivärinta esitteli minulle ensi elokuussa Oulun Kuusisaaressa järjestettävää Midnight Pitching –tapahtumaa. Sari kertoi myös hauskoista oululaiseen ilmakitarahuumoriin sopivista oheistoiminnoista, joita loppukesän tilaisuuteen mahdollisesti sisältyy. Kaikki tämä kuulosti juuri oikeanlaiselta hulluudelta, joka varmasti herättää positiivista huomiota maailmalla sekä vetää puoleensa ennakkoluulottomia ja innovatiivisia ihmisiä, jotka osaltaan puskevat Oulun yrityselämää uuteen nousuun.

Oulun Yritystakomo Oy:n Takomomestari Kari Kivistö ja markkinoinnista, kehittämisestä ja rekrytoinnista vastaava Satu Kurtti esittelivät Oulun teknologiakylässä tehokkaasti toimivan yritystakomon toimintaa. Takomo ja sen alaisuudessa toimiva Duunaamo auttavat oululaisia sekä oman yritystoiminnan aloittamisessa, kehittämisessä ja kasvattamisessa että työllistymisessä johonkin toiseen firmaan. Toiminnan ansiosta Ouluun on jo syntynyt 67 uutta yritystä ja toiseen yritykseen tiensä löytyneitä tekijöitä on jo reilut kaksisataa. Takomo pursusi positiivista energiaa ja innovatiivista osaamista. Se onnekas, joka sinne tiensä löytää saa yritys- tai työllistymissuunnitelmiinsa extrapiristeen. Takomon toimintaympäristö innokkaine vetäjineen ei varmuudella jätä ketään kylmäksi.

Yrityskehitys- ja Start-up-asiantuntija Hannu Hiltusen tapasin Oulu Business Kitchenin ja Yrityskiihdyttämön toimitiloissa kaupungin keskustassa. Business Kitchen on osa Oulu Growth Venturin –hanketta ja sen päätoimijat ovat Oulun yliopisto ja Oulun seudun ammattikorkeakoulu. Kitchenin kahvilassa kävikin mukavanlainen pöhinä. Yrittäjät ideoivat ja kyseenalaistivat mahdollista yritystoimintaansa omien aihioidensa pohjalta. Yrityskiihdyttämön puolella kävi toisenlainen kuhina. Oman start-up –yrityksensä kasvuun keskittyneet yrittäjät neuvottelivat omissa tiloissaan kiihkeästi sen hetkisistä suunnitelmista ja toimintamalleista.

Torstaipäiväni päätteeksi keskustelin vielä kansainvälisen Global Oulu –hankkeen koordinaattori Nancy Aholan kanssa oululaisten yritysten vienninedistämismatkoista maailmalle. Tästä tapaamisesta olin erityisen kiinnostunut, sillä 14-vuotisen opettajanurani aikana olen pyrkinyt edistämään opiskelijoiden tietoutta vieraista kulttuureista, vienyt opiskelijaryhmiä Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Afrikkaan. Olen myös vastaanottanut lukuisia ulkomaalaisryhmiä vierailulle Oulun seudulle. Kaikista BusinessOulussa tapaamistani henkilöistä Nancyn työnkuva oli lähimpänä omaani.

Global Oulu -hanke edistää ja tukee kasvuun ja vientiin tähtäävien oululaisyritysten ulkomaan markkinointia etsimällä heille sopivia messukohteita eri puolilta maailmaa ja järjestämällä heille matkaan liittyvät matka-, mainonta- ym. järjestelyt. Viime vuoden aikana näitä messumatkoja järjestettiin 15, mutta osaamista markkinointiin ja vientiä edistettiin myös toisinpäin, sillä saman vuoden aikana Ouluun toivotettiin tervetulleeksi useita kansainvälistä delegaatioita eri puolilta maailmaa. Tuntui hassulta huomata, että Nancy ponnisteli pitkälti samojen haasteiden parissa kuin minäkin. Monille näistä matkoista on vaikea rekrytoida yrittäjiä ja lisäksi suomalaisten liikemiesten neuvottelutaidot ovat vielä monilta osin riittämättömiä. Lisäksi esiintymistaidoissa olisi parannettavaa, mutta näille kursseille osallistumista arkaillaan.

Perjantai 5.4.

Helsingin keskustassa Vanhan Ylioppilastalon fasadi hehkutti jo näkyvästi Oulua. ”Elämä pelaa Oulussa” -liput ja -banderollit liehuivat ja oululaisten Start-up –yritysten nuoret ja innostuneet edustajat kokoontuivat ”Rise and Shine” Investor –aamupalalle. Kahvin jälkeen BusinessOulun johtaja Juha Ala-Mursula ja riskirahoitus- ja yritysjärjestelyasiantuntija Ville Heikkinen avasivat tilaisuuden.

Seuraavana oli vuorossa kymmenen oululaisen Start-up-yrityksen esittelyt. Mukana olleista Start-upeista Presefy Oy, Meontrust Oy, Earthgate Oy ja Mustapekka Oy keskittyivät internetissä toimiviin maksullisiin pilvi- ja toimituspalveluihin. Fam Sport Oy, LitUp Oy ja Detemex Oy tarjosivat urheiluharrastuksiin ja painonhallintaan liittyviä laitteita. Trividi Oy esitteli diabetesdiagnoosin nopeuttavia kamerasimälaseja. VRT Finland Oy tarjosi vedenalaisten rakenteiden kaikuluotaimeen perustuvaa kuvaamisteknologiaa ja MyPose Oy digitaalista vaatteiden myyntiin suunnatttua sovitusnäyttöä.

Puheiden lomassa eräs kokenut ’business-enkeli’ kävi kertomassa näkemyksiään ja kokemuksiaan yhteistyöstä oululaisten kanssa. Seppo Mäkisen lausahdus siitä, että kun muualla Suomessa yritystoimintaa pitää jatkuvasti yrittää kiihdyttää, niin Oulussa taas vastaavaa toimintaa pitää pikemminkin yrittää jo vähän jarruttaa herätti paikalla olleessa yleisössä suurta hilpeyttä. Vieressäni istunut Turun seudulta tullut vanhempi herrasmies nyökytteli ja kommentoi, että tottahan se on, sillä pitkän sijoittajauransa aikana Oulu on aina selvästi erottunut Suomen muista kaupungeista positiivisuudellaan ja oikeanlaisella tekemisen meiningillä.

Pitching-puheiden jälkeen sijoittajilla oli mahdollisuus käydä keskusteluja yritysten kanssa. Ennen iltapäivällä alkavaa ”Yrittäminen pelaa Oulussa” –pressitilaisuutta sain mahdollisuuden keskustella BusinessOulun johtajan Juha Ala-Mursulan, markkinointi- ja viestintäpäällikkö Pauliina Pikkujämsän ja Oulun kaupunginjohtaja Matti Pennasen kanssa. Olin otettu siitä, miten ystävällisesti minut otettiin vastaan kiireen keskellä.

Ruotsin kielen osaamattomuus ja opiskeluhaluttomuus nousi keskustelujen aiheeksi. Ehdotin lukioille, yliopistolle ja ammattikorkeaan suunnattua yhteiskampanjointia, jolla ruotsin kielen arvostusta voitaisiin nostaa ja sitä mukaa ruotsin markkinoille tähtääviä yrityksiä voitaisiin auttaa. Tätä Juha Ala-Mursula oli jo ehtinyt visioida aikomuksessaan suunnitella ja järjestää tulevaksi kesäksi pohjoisruotsalainen kesätyöpaikka oululaisille opiskelijoille. Kaupunginjohtaja oli kiinnostunut Svenska Privatskolanin kanssa tehtävästä yhteistyöstä ja toivoi, että ruotsintaitoisia nuoria houkuteltaisiin enemmän yhteistyöhön oululaisten yritysten kanssa. Myös Pauliina Pikkujämsä suhtautui positiivisesti ruotsikampanjointiin ja piti asiaa tärkeänä.

Pressitilaisuuteen oli kutsuttu kaikki Suomen yritystoimintaan ja talouteen keskittyvät lehdet. Tilaisuudessa Matti Pennanen esitteli Oulun nykytilanteen elinvoimaisuutta sekä pohjoiseen luvassa olevia investointeja. Juha Ala-Mursula kertoi Oulun yrityselämän kehittymisestä sekä maailmankin mittakaavasssa parhaimmasta ICT-ekosysteemistä. Butterfly Ventures Oy:n toimitusjohtaja Matti Kanninen esitteli muutamia Northern Startup –rahaston ensimmäisiä sijoituskohteita ja kertoi oululaisten yritysten sijoittajia kiinnostavista puolista.

Oulun ICT-alan ekosysteemiin liittyen tuotekehitysjohtaja Juhani Helakari esitteli tilaisuudessa myös Nokia Siemens Networksin toimintaa Oulussa ja kehui, että Oulussa asuu sekä erittäin aktiivinen että koko Euroopan koulutetuin väestö. Kuluvan vuoden aikana NSN lupasi palkata vielä 200 henkilöä lisää. Nokian ex-varatoimitusjohtaja ja Suomen ICT 2015 –työryhmän puheenjohtaja Pekka Ala-Pietilä kehoitti muita kaupunkeja ja yrityksiä ottamaan esimerkkiä ICT:hen Oulusta. Hänen mukaansa Oulussa tehdään hyvää työtä, kun siellä yhdessä työ- ja elinkeinoministeriön kanssa huolehditaan Nokialta irtisanotuista ja kootaan eri aloja ennakkoluulottomasti yhteen osaamista korostaen.

”Yrittäminen pelaa Oulussa” –Iltajuhlan avasi TV:stä tuttu A-Talkin toimittaja Susanne Päivärinta. Oulun vetovoimaisuuden puolesta puhuneiden Matti Pennasen, Juha Ala-Mursulan, Matti Matinheikin ja Eero Kaikkosen lisäksi tilaisuudessa esiintyivät mm. Fennovoiman Juha Nurmi, Vision+:n Tero Ojanperä, Ericssonin Aulis Koivisto, NSN:n Juhani Helakari, LewelGroupin Kari Auranaho, Technopoliksen Risto Heinämaa, Boogie Softwaren Jari Silaste ja Club Teatrian Sirpa Eskola. Iltajuhlan musiikista vastasi TV:stäkin tuttu Voice of Finlandin ennakkosuosikki Inga Söder. Tilaisuuteen oli lähetetty 1000 painettua kutsua pk-seudulle ja sähköisiä kutsuja oli lähetetty mm. Alumneille ja Rössypottuseuralle.

Loppuillan aikana minulle avautui vielä mahdollisuus keskustella mm. ICT-asiakkuuspäällikkö Janne Mustosen, riskirahoitus- ja yritysjärjestelyasiantuntija Ville Heikkisen ja muutamien Helsinkiin muuttaneiden ex-oululaisten kanssa. Janne painotti, etteivät businessoululaisten työpäivät normaalisti suinkaan ole näin juhlavaa hypetystä, vaan niihin kuuluu myös paljon yksinäistä, raskasta puurtamista. Villeä voisin melkeinpä kutsua ’oululaisen ICT:n vadelmavenepakolaiseksi’. Niin aitoa ja syvältä sydämestä kumpuavaa oli hänen rakkautensa ruotsin kieltä ja ruotsalaisuutta kohtaan! Ex-oululaiset nuoret miehet seurustelivat kanssamme koko loppuillan ja myönsivät vuolaasti ikävöivänsä takaisin kotipaikkakunnalle. Heidän mielestään kaikki oli Oulussa paljon paremmin; ympäristö väljempi, välimatkat lyhyempiä ja ihmiset aitoja ja rehellisiä ihimisiä!

Päällimmäisinä ajatuksiini Helsingin matkasta ja koko Ope-TET:istäni jäi, että Oulun kaupunki huolehtii hyvin yrittäjistään ja yrittäjiksi aikovista. Missään muualla asiaa ei ole hoidettu näin järjestelmällisesti ja laajasti. Mukaellen Charles Darwinin sanoja: ’ne, jotka muutoksessa parhaiten pärjäävät eivät suinkaan ole viisaimpia ja voimakkaimpia, vaan ne, jotka ovat nopeimpia ja sopeutuvaisempia’. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kertomaan Oulun tarjoamista tuki- ja kehittämistoimista Start-up –yritystä aloittelevalle ystävälleni Tampereella ja ICT-koulutuksen saaneelle nuorelle tuttavalleni, joka on vielä vailla alansa töitä, mutta jolta hyviä ideoita ei puutu! Ennen kaikkea aion viedä tätä ilosanomaa kollegoilleni ja opiskelijoilleni Laanilan lukiossa.

Yhteiskampanjointiin ruotsin kielen puolesta minulla on jo muutama hyvä idea, joita aion esittää BusinessOulun väelle. Oululaiset yritykset tarvitsevat ruotsia puhuvia työntekijöitä tulevia Pohjoisen suururakoita varten, Oulun historia on täynnä ruotsalaisuutta, kieli kuuluu vielä vahvana Oulun murteessa ja kaupungissa on muitakin ruotsalaisuuden piirteitä. Tuomalla näitä asioita positiivisesti esille sekä oppilaitoksissa että yritysmaailmassa voimme lopulta kaikki laulaa yhdessä Kauko Röyhkän uusituin laulunsanoin: ”Niin, sä tiedäthän sen! Oulu on ruotsalainen!”

Lämmin kiitos Juha Ala-Mursulalle, joka mahdollisti Ope-TET:ini 2763 sähköpostin joukosta ja kaikille niille businessoululaisille, jotka antoivat minulle osan työajastansa ja tekivät kokemuksestani opettavaisen ja positiivisen elämyksen.

Tiina Fredriksson
Englannin ja ruotsin kielen lehtori, kansainvälisyysvastaava
Laanilan lukio

FIRM, WARM AND TRUSTWORTHY

Honoured guests from Belgium, Greece, Portugal and Romania

I warmly welcome you to Finland, to Oulu and to Laanila High School. Laanila School was founded 55 years ago and today there are about 300 students and 25 teachers working in the High School. In the same school community works also Laanila secondary school with over 300 pupils.

The motto of our school is: Firm, Warm and Trustworthy. Luja, lämmin ja luotettava in Finnish. What do these words or these ideas mean in everyday school life?

Firstly Firm (in Finnish luja). If we work, study or teach the best of our ability day after day, it requires firmness. Lessons, homeworks, exams and courses as well as school meals, cleanliness, safety and welfare are not possible without the dedicated efforts of each of us.

Also the success of this Comenius project has required plenty of firmness of many students and teachers. The two-year project has included a lot of common planning, negotiations and purposeful work. We have heard many interesting stories about common meetings in your homelands and today we are happy when we have you as our guests here in Oulu.

Secondly Warm (in Finnish lämmin). In May and in August we have sometimes too high temperature in our classrooms. However, I suppose that the warmth of which our motto speaks means something else. It means humanity, love and empathy. This kind of warmth we need at school every day and every project in which we want to be successful.

I hope that you enjoy your time with us. We have been waiting for you and I hope you will have warm memories after this week.

Thirdly Trustworthy (in Finnish luotettava). How can a school be trustworthy? I think that committed and hard work towards the cognitive and ethical aims makes the school trustworthy. Nowadays being trustworthy includes also seeking for sustainable development and understanding that each of us is responsible for the future of our planet.

I believe that, for all of us, our Comenius project “Eco-responsible? – Yes, we can!” has been an important step when building a sustainable future together. The words firm, warm and trustworthy tell us something about what we are ourselves. Even more they tell us where we are going to. “Yes, we can!” All difficulties can be won as we strive together.

Firmly and Warmly welcome! Accueil! Kaloosorisma! Boas-vindas! Bun venit!

Timo Kärkkäinen

Valokuvaus ja aika

Valokuvaus aikanaan syntyi jonkinlaiseksi maalaustaiteen maalaisserkuksi esittämään luontoa ja poseerattuja muotokuvia. Varsin nopeasti se kuitenkin laajensi aluettaan niin, että karkeasti maailmansotien väliseen aikaan tultaessa sillä oli käytössään suurin piirtein sama ilmaisun alue ja keinot kuin nykyäänkin; aivan viime vuodet eivät ole mitään ratkaisevasti uutta tuoneet.
Tämän laajenemisen rinnalla on kulkenut ja kulkee keskustelu valokuvauksen luonteesta. Onko valokuvauksella omaa estetiikkaa, omaa filosofiaa tai taideteoriaa? Mikä, jos mikään, on valokuvauksen ominaisluonne? Tämä keskustelu on ymmärrettävää monestakin syystä. Ensiksikin valokuvaus on kuitenkin hyvin nuori taiteen laji, siltä puuttuu useiden satojen vuosien traditio. Toiseksi valokuvaus on voimakkaasti teknologinen ilmaisun keino. Tekniikan muutos on vaikuttanut ja vaikuttaa voimakkaasti valokuvaukseen monella tapaa. Kolmanneksi, ja tietysti kahteen aiempaan ja etenkin jälkimmäiseen liittyen valokuvauksen yhteiskunnallinen asema on muuttuva, nykyään erityisen rajusti.
Valokuvauksella on mielenkiintoinen ja monisyinen suhde aikaan. Ensiksikin valokuvan aivan konkreetisti ja banaalisti usein sanotaan olevan ajan pysäyttäjä. Valokuva, kuten mainosmiehet vuosikymmenestä toiseen meille kertovat, ”säilyttää tärkeimmät hetkesi”. Filmiaikaan tämä pysäyttämisen ja säilyttämisen prosessi oli erityisen konkreetti: valittuna hetkenä fotonit kulkivat linssistön läpi ja osuivat filmille aiheuttaen siinä kemiallisen reaktion joka kemikaalien avulla myöhemmin jalostettiin näkyväksi kuvaksi. Prosessi oli suora, konkreettinen ja varsin omaehtoinen. Valmiilla negatiivilla tai kuvallakin oli suora materiaalinen yhteys kuvausajankohtaan. Digitaalisessa kuvauksessa tämä yhteys hieman hämärtyy, mutta siihen ehkä palaamme myöhemmin.
Toinen ja aiempaan selvästi liittyvä ajallisuuden taso on valokuvaustapahtuma itsessään epäsymmetrisenä ajallisena prosessina. Miten valokuva otetaan? Kuvaaja valmistelee kalustonsa, odottaa jonkinlaisen ennakkosuunnitelman mukaista sopivaa hetkeä, hetkeä jolloin esimerkiksi valo on sopiva, jolloin kuva-alan elementit (katunäkymä, malli, haukka, mitä vain) asettuvat suunnitellun kuvan kannalta kohdalleen. Sitten hän painaa laukaisinta, ottaa kuvan (tai kuvat). Sen jälkeen juuri se kuva on otettu. Hän voi toki ottaa lisää kuvia, mutta jokainen niistä on tiettynä aikana, tietyssä tilanteessa peruuttamattomasti otettu juuri omana kuvanaan. Jokaisen kuvanoton jälkeen on mahdollista ottaa enää toisia kuvia. Osin tätä Cartier-Bresson tarkoitti puhuessaan ratkaisevasta hetkestä; ratkaiseva hetki ottaa kuva. Selvästi tämä ajallisuuden elementti voi olla voimakkaampi tai heikompi kuvalajista, genrestä riippuen. Voimakkaimmillaan se on esimerkiksi urheilukuvauksessa, villien eläinten kuvauksessa, klassisessa katukuvauksessa. Heikko se on esimerkiksi tuotekuvauksessa, keinovalossa tapahtuvassa asetelmakuvauksessa ja muotikuvauksessa. Tällä elementillä on siis selvä yhteys kuvaustilanteen toistettavuuteen; mitä heikommin tilanne on toistettavissa, sitä voimakkaampi on tämä ajallisuuden elementti.
Kolmas suhde liittyy samoin voimakkaimmin aivan tietyntyyppisiin valokuviin. Jos haluamme ymmärtää dokumenttikuvauksen laajalti, voisimme sanoa siinä kohteena olevan havaittavan maailman ”sellaisena kuin se on” (yhteys Ranken historiakäsitykseen on tässä tahallinen). Tarkoitan tässä kuvausta, jossa kuvaaja ei millään tapaa uudelleenjärjestä maailmaa ennen kuvausta, siis vanhan sanonnan mukaisesti kamera silmänä. Todellisuudessa kamera ei tietenkään koskaan ole silmä siinä mielessä että se havaitsisi maailman ”sellaisena kuin se on”, mutta se on toinen tarina. Tällainen dokumentaarinen, järjestämätön kuva esittää, tallentaa maailman yhdessä ajan tilassa. Selvennän asiaa esimerkillä. Katsokaa jotakin kuvaa jossa olette itse lapsena, sanokaamme alle kouluikäisenä tai ala-asteikäisenä. Tunnistatte kuvasta itsenne ja tiedätte suurin piirtein miten vanha kuva on, milloin se on otettu, tiedätte tai osaatte päätellä minkä ikäinen tuolloin olitte. Te itse olette kuvassa sama, kuvassa oleva, kuvattu, katsoo kuvaa, olette itsellenne tuttu; aika on kääntynyt toiseen suuntaan. Muistatte ehkä kuvassa yllänne olevat vaatteet tai käsissänne olevan lelun, ehkä muistatte mitä niille on tapahtunut. ”Kahden vuoden kuluttua tuo takki kävi minulle pieneksi ja se annettiin serkulle”, ”Tuo nalle katosi seuraavassa muutossa.” ”Kas, ukki on tuossa vielä noin reipas” (ja hetken, kuvan katsomisen ajan, ukkinne on vielä elossa). Kuvan elementit mahdollistavat liikkumisenne ajassa. Kuvassa todennäköisesti on aika läsnä myös muilla tavoilla. Jos kuva on ulkona otettu, sisältää se tietoa vuodenajasta ja luultavasti summittaisesti vuorokaudenajastakin; kaksi mittakaavaa, kaksi tasoa lisää. Kuvassa voi olla rakennus joka nyt on purettu, kotipihanne metsä joka on jo paljon korkeampi. Olohuoneessa on tuoli jollaisten kopioistakin nykyään maksetaan aivan rehellistä rahaa, huoneenne seinältä irvistävällä laulajalla on vaatteet jollaisista ei vuosiin ole enää edes viitsitty tehdä pilkkaa. Dokumentaarisessa valokuvassa on monia ajan tasoja ja mittakaavoja. Kuva yhdistää ne, liittää ne toisiinsa, antaa niille mielen. Toinen esimerkki. Pidän vanhoista, historiallisista valokuvista, 1900-luvun alussa kuvatuista tai vanhemmista, 1800-luvun kuvista. Niilä on tietysti oma viehätyksensä ja merkityksensä puhtaasti historiallisina dokumentteina, mutta pidän niistä toisestakin syystä. Niissä näkyy selkeästi ajan eri mittakaavat, nopea muutos, hitaampi ja hyvin hidas. Tekniikka ja muoti muuttuvat nopeasti, arkkitehtuuri, kaupunkirakenne, ihmisten keskinäiset suhteet muuttuvat hitaammin. Entä ihmisten ilmeet ja eleet, heidän hymynsä ja katseensa, millä nopeudella ne muuttuvat? (ohimennen, näin valokuva osaltaan vastaa kysymykseen millaisia, mitä otuksia me olemme) Ajan eri tasoja, eri mittakaavoja.
Lopuksi palaamme alkuun. Puhuin valokuvasta ajan pysäyttäjänä, silmänräpäyksen säilyttäjänä. Juuri näinhän valokuva ei tee. Valokuva ei pysäytä aikaa, kuvassa on aina ajanjakso. Toki, ajanjakso voi olla lyhyt, sekunnin sadasosa tai sekunnin tuhannesosan osa. Lyhyt ajanjakso, mutta ajanjakso silti. Tämän ajanjakson pituus määrittää sen, millainen liike kuvaan jää. Kuvatkaa iltaöistä kaupunkinäkymää vaikkapa kahden minuutin suljinajalla; liike häviää. Autojen valojuovia ehkä jää näkyviin, ehkä ei. Kävelevistä ja pyöräilevistä ihmisistä ei jää mitään näkyviin, vain pitkään paikoillaan seisoneet ihmiset ovat näkyvissä kuvassanne. Muut, autot, kävelevät ihmiset, pyörät, kaikki ovat kadonneet. Kuvatkaa sitten päivällä kaupunkia vaikka sekunnin neljäsosan suljinajalla, saatatte saada kuvaanne jonkun kävelijän liikkeen. Jo vuosikymmeniä on stroboskooppikuvilla toisaalta pysäytetty nopeitakin liikkeitä, kiväärinluoteja, puhkeavia ilmapalloja, golfmailalla rikki lyötyjä laseja. Valokuva tallentaa erilaisia liikkeitä liikkeinä, tapahtumisena ajassa, ajanjaksossa. Mutta pysäytetty aika, aika joka ei ole ajanjakso, mikä se olisi? Eihän sellaista ole, ei aikaa joka ei ole ajanjakso. Tällä tapaa valokuva suhteellistaa ajan. Aika, meidän kannaltamme, on olemassa tapahtumisen havaitsemisena. Tapahtuminen ei välttämättä eikä useinkaan näy liikkeenä vaan ajan eri tasoina, eri mittakaavoina, niissä tapahtuminen ja muutos on kaiken aikaa läsnä. Valokuva myös pinnallisemmalla tasolla suhteellistaa meidän inhimillisen, koetun aikamme. Aikakokemuksemme tärkeänä reunaehtona on lajisidonnainen havaintokykymme ja sen rajathan näkökyvyn osalta valokuva meille esittelee hyvinkin selvästi.
En ole koskaan hyvin mielelläni kuvannut täysin kontroloituja muotokuvat tai järjestettyjä asetelmia. Pelkän staattisen luonnon kuvaaminen ei myöskään ole koskaan ollut leipälajini. Nyt huomaan ylle kirjoittaneeni teoreettisen selityksen sille, että kuvaan kuten kuvaan. Olen asiaa tähän asti miettimättä näköjään korostanut valokuvan ajallisia ulottuvuuksia, ja siten yrittänyt hakea valokuvalle jotakin ominaislaatua.

ebba

Valokuvaa käsittelevässä tekstissä pitää tietysti olla valokuva. (kuvat kannattaa klikata suuremmaksi) Ensimmäisestä kuvasta en tiedä mitään muuta, kuin että äärimmäisenä oikealla istuva nainen on isäni äiti, Ebba Ninon. Suvussa kulkeneen suullisen tiedon mukaan hän olisi kohta ensimmäisen maailmansodan jälkeen jonkun aikaa opiskellut Dresdenissä. Aluksi ajattelin kuvan olevan tuota perua, mutta sitten katsoin tarkemmin. Isoäitini syntyi 1902 ja meni Torniossa naimisiin 1922, isäni syntyi seuraavana vuonna. Jos kuva olisi Dresdenin ajoilta, olisi hän alle kahdenkymmenen ikäinen. Ei, ei sentään. Kuvan täytyy olla Torniosta. Ympäristö, tilanne ja muiden asut ovat kuitenkin hieman epätavalliset, mitä kuvassa oikeastaan on? Hassusti puettuja nuoria naisia ja miehiä ravintolasalin kaltaisessa tilassa, kaksi oikealla istuvaa naishahmoa ovat selvästi oma ryhmänsä. Ebba Ninonin isä, Axel Rothoff omisti 1900-luvun alkupuolella Tornion Seurahuoneen (kertoo sukuhuhu), kuvan täytyy olla sieltä, ajalta jolloin Ebba Ninon oli jo naimisissa muttei vielä ollut muuttanut perheineen Ouluun. Nyt voin kuvan dateerata ja paikallistaa, 1920-luku, Tornio, Seurahuone. Kuva jonka tässä näette, ei kuitenkaan ole se alkuperäinen kuva. Minulle on kulkeutunut ainoastaan haalistunut ja naarmuuntunut paperivedos. Asetin sen skannerin valotasolle ja käynnistin skannausohjelman. Laite ”luki” kuvan bittijoukoksi, kun avasin sen toisessa ohjelmassa, näytölle ilmestyi kuva joka näytti varsin pitkälle samanlaiselta kun valotasolle asettamani. Näytöllä olevalle kuvalle tein sitten kaikenlaisia temppuja: korjasin värivirheen, paransin kontrastia ja paikkailin naarmuja. Lopputuloksen näette tässä. Mutta huomatkaa kieli, se ei ole sattumaa: korjasin, paransin, paikkailin. Kuva siis muuttui paremmaksi, mutta paremmaksi verrattuna mihin, paremmaksi mihin suuntaan? Muuttui enemmän alkuperäistä kuvaa muistuttavaksi, mutta minähän juuri muutin sitä toisenlaiseksi kuin se hallussani oleva haalistunut (mahdollisesti) alkuperäinen kuva. Minulla on siis käsitys, oletus siitä millainen kuva on alun perin ollut. Mutta se on vain oletus, en ole alkuperäistä negatiivia koskaan nähnyt; ei sitä skannaamaani haalistunutta vedosta välttämättä ole suoraan yhden suhde yhteen negatiivista vedostettu. Tein siis uuden kuvan, jonka oletin olevan lähempänä alkuperäistä, vain oletin.

alje

Toinen kuva on kenen tahansa helppo ajoittaa. Äärimmäisenä oikealla istuva mies on isäni, en kuitenkaan tiedä mikä jatkosodan kesä tässä on. Tämä on minulle vielä oudompi katsoa kuin ensimmäinen kuva. Isäni hyvin vähän koskaan puhui sota-ajasta, mutta tässä hän nyt kuitenkin on. Ensimmäiset muistoni isästäni ova ajalta jolloin olin neljän, viiden ikäinen. Isäni oli silloin vähän päälle neljänkymmenen ikäinen lääkäri, kirurgi. Hänen otsassaan oli ylhäältä alas kulkeva kapea painauma, johon en lapsena tietenkään mitään huomiota kiinnittänyt, en muista milloin minulle kerrottiin, että se oli vanha arpi. Kesällä 1944 Kannaksella hänen päähänsä oli tunkeutunut puna-armeijan tykistökranaatin sirpale jota ei voitu poistaa. Valokuva on otettu ennen hänen haavoittumistaan. Kuvassa oleva mies on minulle tuttu kuten isä on lapselleen, samalla mies on täysin outo ja tuntematon.
Lopuksi huomaan tajuamattani valinneeni nämä kaksi kuvaa jollakin tapaa dialektisesti. Ensimmäinen kuva on sisäkuva, interiööri on harkittu ja osoittaa kulttuuria, sivistystä ellei peräti sivilisaatiota. Tilanne on harkittu, aseteltu, kiireetön. Kuvassa on kolme nuorukaista, mutta naiset ovat selvästi tärkeämpiä, etenkin nuo kaksi istuvaa. Lisäksi nuorukaisten asu on merkillinen, pukunäytelmään tai ainakin johonkin rooliin viittaava, naiset ovat enemmän oma itsensä, heidän asentonsa on varmempi, itsetietoisempi, nuo nuorukaiset näyttävät kuvassa lähinnä rekvisiitalta. Yleisvaikutelma, kultturelli, turvallinen ja feminiininen. Toinen kuva on myös ryhmäkuva, mutta täysin erilainen. Se on kuvattu ulkona, naamioidun korsun oviaukon edessä. Korsun sisätila on jotakin aivan muuta kuin ensimmäisen kuvan sisätila. Miten kuva on otettu? Tilanne on selvä, ruoka-aika. Ehkä keskellä seisova upseeri on sanonut miehilleen, ”Hei, nyt pojat kaikki tänne, Heiskanen (mikä kuvaajan nimi nyt ikinä on ollutkaan) ottaa meistä kuvan.” Miehet ovat kerääntyneet pakkiensa kanssa, kuka iloisemmin, kuka miettien että kaikkea turhuutta, juuri kun istuuduin. Kuva on otettu, miehet ovat jatkaneet syömistä, päivä on jatkunut iltaan ja yöhön. Pinnalta katsoen tämä kuva on ensimmäisen vastakohta. Järjetyksen, kulttuurin ja turvallisuuden elementit puuttuvat kokonaan, ensimmäisen kuvan huolellisen ja mietityn pukeutumisen sijaan tämä miesjoukko on saapunut kameran eteen kuka missäkin vetimissä. Tämä kuva on itsestäänselvästi täysin maskuliinen, siinä on toki vastakohta. Muut vastakohdat ovat kuitenkin osin pinnallisia, tämä toinen kuva ei suinkaan edusta barbariaa tai luontoa. Sota sinällään on kulttuuri-ilmiö, mutta lisäksi yhteiskunnallinen, yhteisöllinen oli. Korsu on porukalla rakennettu, ei sitä yksi erakko ole pystyttänyt. Kuvan porukalla on selvästi johtaja, kyseessä ei ole mieslauma, vaan pieni yhteisö jonka kamera on hetkeksi vetänyt fyysisesti kokoon. Miesten asujen moninaisuus ja huolettomuus on sekin kulttuuria; kaikissa armeijoissa ei olisi ollut sallittua edes ruoka-ajaksi riisua takkia tai lakkia. Jos armeijan selvimmät tunnukset, lakit, pakit ja sotilastakit poistetaan, näen mielessäni miten samalla tavalla pari noista miehistä ehkä on aikanaan metsätöissä samalla tavalla istunut syömässä. Näin tämä toinenkin kuva kertoo hierarkiasta, kulttuurista ja yhteisöstä, mutta hieman toisella tapaa, vähemmän itsestäänselvästi.
Mutta eksyin sivuraiteille. Kuvien välillä on noin kahdenkymmen vuoden aika. Ensimmäisen kuvan aikaan isäni on ehkä jo syntynyt, toisessa kuvassa hän on rintamalla. Vain kaksikymmentä vuotta, ja kuitenkin kuvat ovat kuin aivan eri maailmoista. Koettu aika ei ole lineaarista vaan muutoksen suhteellistuttamaa. Valokuva voi merkitä hetken aikaan, kronologiaan ja samalla sisällöllään suhteellistuttaa tuon ajan, antaa sille merkityksen ja oman äänen.

Väinö Louekari

Katkos, aberraatio?

Menneisyyden paradoksi on siinä, että inhimilliseltä kannalta sitä toisaalta ei ole olemassa, ja toisaalta taas mitään muuta ei olekaan olemassa. Kuten kuulustelija vangilleen huomauttaa Orwellin teoksessa 1984, ei ole mitään paikkaa missä menneisyys vielä olisi säilöttynä, varastoituna. Menneisyys on tuhoutunut, kadonnut lopullisesti. Kuitenkin kaikki tekomme, päätöksemme ja arviomme pohjautuvat siihen. Muistimme mahdollistaa elämisen ajassa eteenpäin, toisin sanoen inhimillisen, koherentin elämän; käsitys menneestä ja käsitys tulevasta ovat yhtä ja samaa. Jos ihminen noustessaan pystyasentoon on samalla alkanut nähdä eteenpäin (huomatkaa miten kielikin yhdistää asioita) sekä konkreetisti, visuaalisesti että ajallisesti, jos hän on alkanut suunnitella (”jos nyt X, niin myöhemmin Y”), on hän samalla alkanut muistaa. Sama paradoksi pätee yhteisöihin. Tämän paradoksin näyttäisi historia kertomuksena ratkaisevan. Historia rakentaa menneisyydestä kertomuksen (tietenkin loputtoman määrän kertomuksia) jota, vaikka emme erehdykään pitämään menneisyytenä itsenään, kuitenkin pidämme totena. Analogia yksilön muistiin on riittävän läheinen; emme kuvittele muistimme olevan sama kuin menneisyytemme. Päinvastoin tiedämme muistimme liioittelevan, piilottavan, vääristävän, lisäilevän omiaan ja todennäköisesti valehtelevankin. Kuvaamme menneisyydestämme kuitenkin pidämme totena, meidän on pakko pitää sitä totena sillä sen varassa elämme jokapäiväistä, arkista elämäämme. Oma menneisyytemme muistimme kertomuksena on siis väistämättä tosi.
Millainen sitten on historian tosi? Rankelainen, kirjaimellinen tosi on tietysti paitsi asiallisesti myös loogisesti mahdoton, voimme myös unohtaa poliittisen toden selvästi liian naiivina ratkaisuna. Näyttäisi siltä, että oletamme historiaan samanlaisen toden kuin omaan muistiimme (en tiedä onko tämä biologisesti määräytynyt vaatimus, tuskin kuitenkaan); oletamme historian olevan ymmärrettävää ja koherenttia. Sen lisäksi oletamme historian olevan kehitystä, olevan täydellistymistä (koska muistimme kertoo meidän itsemme kehittyvän, täydellistyvän). Äkkipäätä tämä vaistomainen analogian vaatimus vaikuttaisi itsestään selvältä, onhan menneisyys inhimillisten olentojen toimintaa, laadultaan nykyhetken kaltaista. Analogia ei kuitenkaan ole tosi, ja siksi historialle esittämämme vaatimus onkin kyseenalainen. Muistin kohteenahan on yksilö itse, muisti on kertomus yksilön sisäisestä elämästä, ei maailmasta. Ja siksi, tämä on ymmärtääkseni tärkeää, muistin käsitys koherentista, ymmärrettävästä ja täydellistymisestä kohdistuu yksilöön joka katsoo itseään, siksi koherentin, ymmärrettävän ja kehittyvän käsitteet eivät toimikaan suhteessa maailmaan. Arvioimme siis historiaa väärin, vain omaan itseemme soveltuvin kriteerein. Aristoteleen lausumassa ihmisestä poliittisena eläimenä on yleensä painotus ensimmäisessä sanassa, mutta ehkä sen pitäisikin olla toisessa.
Jouduin tätä miettimään syksyisen Jerusalemin-seminaarin jälkeen. Varsin perusteellisesti dokumentoituna (kuva tietysti tarkentuu edelleen) ihmisten toimintana holokaustin tietysti pitäisi olla selitettävissä ja siten ymmärrettävissä. Selitysmalleja toki on paljonkin Hannah Arentista aina Chiristopher Browningiin ja Daniel Goldhageniin. Miksi selitysmalleja on niin paljon, miksi toteennäytetystä tapahtumahistoriallisesta ongelmasta ei tule yksimielisyyttä, vaan päinvastoin uusi tulkintoja ja kiistoja syntyy jatkuvasti? Sama ongelma hieman toisin sanoin; miksi kaikki selitysmallit tuntuvat riittämättömiltä, miksi ne tuntuvat vain sivuavan jotakin keskeisen tärkeää, joka kuitenkin jää varjoon? Vastaus on ymmärtääkseni se, että holokaustissa on piirteitä, ei, ei piirteitä vaan holokaustin ydin sekä ajatuksena että toimintana tekee siitä niin selvästi uniikin; se todellakin on historiassa ainutlaatuinen eikä vertaudu oikein mihinkään. Miten siis selittää uniikki? Miten varsin tavanomaisista, toistuvista ilmiöistä ja kehityskuluista syntyy historiallisessa perpektiivissä räjähdyksen nopeudella jotakin laadullisesti, ajatuksellisesti täysin uutta, jotakin jolla ei ole todellista edeltäjää ja joka vielä toimintana, lukemattomina tekoina noudattaa omaa ajatustaan tavattoman tarkoin ja uskollisesti? Yksi mahdollisuus on sanoa, ettei holokausti pohjimmiltaan olekaan selitettävissä, että se on historian katkeama, aberraatio. Holokausti on hirviö, josta emme voi toivoakaan oppivamme muuta kuin korkeintaan sen, miten ehkä välttyä hirviön uudelta vierailulta. Mutta miksi se olisi vääristymä, historian katkeama? Se on vääristymä koska emme voi sitä ymmärtää, mutta tämän tekstin alussa juuri kävi ilmi, että kenties arvioimme historiaa väärin kriteerein, historialta edellyttämämme ymmärrettävyys ei ehkä olekaan sovelias tehtäväänsä. Mutta jos hyväksymme selitysten pohjimmaisen puutteellisuuden ja samalla hylkäämme ajatuksen vääristymästä, katkeamasta, jää ongelma jäljelle. Uniikki, mutta ei aberraatio, mihin tämä meidät johtaa? Siihen, että holokausti on uniikki vain tähän asti ja siihen, että koska se (uniikkina) on selittämätön, niin kaikki yrityksemme torjua sen uutta tulemista ovat vain näennäisiä, vain tuulen pieksämistä. Ei kovin lohdullinen johtopäätös, tarkemmin ajatellen mahdollisimman pessimistinen. Yritetään jotakin optimistisempaa: ”On aivan oikein että on kilpailevia teorioita ja tulkintoja, niinhän historiankirjoituksessa täytyykin olla. Ajan myötä ehkä kuva tarkentuu ja muodostuu jonkinlainen karkea yhteisymmärrys, konsensus eri tulkintojen välille. Joka tapauksessa historiassa kuuluukin olla eri tulkintoja.” Näinhän optimisti argumentoisi, mutta se ei aivan riitä. Ajatus kilpailevista tulkinnoista pitää sisällään sen, että eri tulkinnat ovat omalla logiikallaan kukin riittäviä ja ehjiä, eiväthän ne muutoin voisi kilpailla. Holokaustin kohdalla minusta tuntuu kuitenkin siltä, että eri tulkinnat eivät sitä ole. Niin että siinä meni tämä optimistisempi näkemys. Jääkö enää muita vaihtoehtoja kuin nuotion valopiiristä pimeään toistaiseksi karkoitettu hirviö? Eräs aivan ilmeinen mahdollisuus tietysti on, mutta siihen ei kukaan ole suhtautunut vakavasti enää aikoihin. On mielenkiintoista, että vaikka itsessämme tunnistamme tietoisen pahan mahdollisuuden, emme sitä kuitenkaan hyväksy yhteiskunnallisessa ja vielä vähemmän historiallisessa keskustelussa. Vasta-argumenttina on toki selvää, että pahan käsitteen hyväksyminen kovin helposti johtaisi loogiseen kehään, myös fanatismin vaara on lähellä (ymmärrän hyvin kirkon asenteen kataareja kohtaan, keinot tietysti olivat mitä olivat). Looginen kehä ja/tai fanaattisuus kuitenkin luonnehtivat monia (aikanaan) aivan vakavasti otettuja selitysmalleja, esimerkkeinä vaikkapa Spengler, Marx ja omana aikanamme Fukuyama. Samoin tietysti pahan hyväksyminen kategoriaksi aiheuttaisi uusia kysymyksiä, mutta ne olisivat sitten sentään uusia. Niinpä luulen, että painavin syy onkin muualla, siinä että kaikesta huolimatta olemme edelleen Valistuksen lapsia. Valistukselle sekä ihminen että maailma ovat kehittyviä, täydellistyviä. Sukupolvi sitten maailma ja ihminen olivat hieman huonompia, hieman epätäydellisempiä kuin nyt. Vastaavasti sukupolvi jokaisesta nykyhetkestä eteenpäin maailma ja ihminen ovat hieman parempia, hieman täydellisempiä kuin nyt. Tulevaisuus on Valistukselle ja pitkälti vielä meillekin toivon aluetta (toivon aluettahan sen on Marxille ja Fukuyamallekin), mutta tulevaisuuteen toivona ei sovellu ajatus tietoisesta pahuudesta. Toisaalta ajatus katkoksesta, aberraatiosta näyttäisi edellyttävän tämän Valistuksen suuren skeeman; jos on katkos, on tietysti oltava jotakin joka katkeaa. Koska Valistuksen skeema ei tietenkään ole ollut uskottava enää aikoihin (vaikka siihen jollakin tapaa vaistomaisesti uskommekin), häivää myös pohja aberraation ajatukselta.
Päästäänkö tässä nyt mihinkään lopputulokseen, miten historia toimii menneisyyden paradoksin ratkaisijana, mitä teemme huomattavan tärkeiden ja uniikkien ilmiöiden kanssa? Onko holokaustin suhteet muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että hirviö pysyy loitolla, onko paha käsitteenä vain lasten ja fanaatikkojen käyttöön soveltuva?
Enpä tiedä, pitää miettiä

Väinö Louekari

MITÄ TEKISIT KLEMMARILLA?

Ennen kuin luet eteenpäin, mieti vartin ajan mahdollisimman monta käyttötarkoitusta paperiliittimelle ja kirjoita ne ylös.

Montako keksit? Tilastojen mukaan jos olet päiväkoti-ikäinen lapsi, keksit parisataa käyttötarkoitusta, ja mitä vanhempi olet, sitä lyhyempi on lista paperilla. Aikuiset keksivät keskimäärin 15, lukiolaiset noin 35. Hämmentävää. Mitä ihmettä tapahtuu matkalla lapsuudesta aikuisuuteen kun mahdollisuuksien horisontti kapenee noin kovasti? Pienet lapset eivät välttämättä ole ennen kuulleet paperiliittimestä eivätkä tiedä, miltä se näyttää. Näin ollen heidän aivonsa eivät ole lukkiutuneet vain muutamaan asialliseen vastausvaihtoehtoon vaan vastausten määrä on lähes loputon, vain aika tehtävänannossa tulee vastaan. Heitä ei myöskään hävetä ehdottaa jotain aivan järjettömiä ja päättömiä käyttötarkoituksia paperiliittimelle. Heitä ei ole vielä sensuroitu pilalle eivätkä he pelkää muiden reaktioita, jos he sanovat jotain kummallista. Siitäkö tässä on kyse?

Pilaako koulu lasten luovuuden? Rajoittaako se ajattelua ja opettaa etsimään juuri sitä ainoaa oikeaa vastausta, jota opettaja odottaa ja tekemään mekaanisia tehtäviä toivotulla tavalla? Koulun pitäisi opettaa enemmän oma-aloitteisuutta, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Sillä, että osaa suorittaa jonkun toisen määräämät tehtävät ihan kivasti, ei tee paljoa monessakaan työtehtävässä edes nykyään saati sitten tulevaisuudessa.

Olin tammikuussa Seinäjoella yrittäjyyskasvatus-seminaarissa, jossa puhui muun muassa yrittäjä Taneli Tikka. Hänen mielestään hyvä koekysymys olisi seuraavanlainen:

1. Keksi ongelma. (90 % pisteistä)

2. Ratkaise se. (10 % pisteistä)

Saa käyttää muttei oo pakko. Ideahan tässä on tosi hyvä ja oivaltava. Koulunkin pitäisi enemmän kannustaa oppilaita oma-aloitteisesti miettimään, mikä on olennaista ja mikä maailmassa on pielessä eikä vain antaa valmiita kysymyksiä, joihin odotetaan yhtä tiettyä vastausta. Jos oppilaat oppisivat ajattelemaan näin, heillä olisi loistava pohja lähes mihin tahansa tulevaisuuden työtehtävään. Toki ihan suorittavissa ja mekaanisissa töissä ei välttämättä tällaista ajattelua vaadita, työt saattavat sujua ilmankin, mutta voi olla, että sen tyyppisiä työtehtäviä meillä on yhä vähemmän tulevaisuudessa. Ja joka tapauksessa, myös mekaanisissa työtehtävissä työn epäkohtien miettimisellä ja työn laadun parantamisella on merkitystä ja siitähän tässä on kyse. Mieti, mikä voisi olla toisin jotta asiat olisivat paremmin.

New York Timesin kolumnissa (Need a Job? Invent It. 30.3.2013) oltiin sitä mieltä, että amerikkalainen koulujärjestelmä on jäänyt ajastaan jälkeen ja mallia pitäisi ottaa (jälleen kerran) Suomesta. Kolumnisti Friedman kirjoitti, että Suomen koulujärjestelmä kasvattaa innovatiivisia ja luovia yksilöitä, eli juuri tuollaisia ongelmien keksijöitä ja ratkaisijoita. En kyllä menisi vannomaan, että näin vielä on. Mutta ehkä siihen suuntaan ollaan kuitenkin menossa.

Yrittäjyyskasvatuksessa on juuri tämä ideana: Kasvattaa oppilaista innovatiivisia, kekseliäitä, oma-aloitteisia ja vastuun itselleen ottavia nuuskijoita, jotka eivät tyydy annettuihin tehtäviin vaan miettivät, mitä itse voisi ja haluaisi ja pitäisi tehdä. Epäilijöille tiedoksi: en nyt ole suoranaisesti hurahtanut yrittäjyyskasvatukseen, mutta alkanut jotenkin sisäistää sen ajatuksia sitä mukaa kun olen yrittäjyyttä opettanut ja se on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Tottakai meidän pitää opettaa ja oppia koulussa myös tietoja, tietenkin. Sehän on pohja yleissivistykselle, tämähän on itsestään selvää. Mutta minusta tuntuu, että me voisimme yrittää opettaa ja oppia täällä myös enemmän tekemistä, luovuutta, heittäytymistä ja uusien mahdollisuuksien tutkimista valmiiden, toivottujen vastausten etsimisen sijaan.

Peppi Pitkätossu lähtee eräässä tarinassa nuuskimaan Annikan ja Tommin kanssa, eli etsimään mitä kaikkea maailmasta oikein löytyy ja miettimään, mitä kaikkea sillä kaikella löydetyllä oikein voisikaan tehdä, mitä ikinä se onkaan. Minusta mekin voisimme hiukan nuuskia.

Anna-Maija Heikkilä