Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2013

Kuvia lokakuulta

Johdanto

Kuulin radiosta John Cagen Sonaatin preparoidulle pianolle ja palasin kielikurssikesääni,
kesään 1976 Oxfordissa.
En ollut tuota sonaattia koskaan aiemmin kuullut, enkä ymmärrä musiikin ja Oxfordin kesän yhteyttä, mutta niin vain kävi.
Mieli toimii oudosti, yhdistelee asioita luvattamme ja ymmärtämättämme.
Ehkä mieli tällaisissa tapauksissa löytää sellaisia maailmamme ja elämämme säikeitä, jotka muuten jäisivät meiltä piiloon?
Ehkä maailmamme rakenteet eivät olekaan joka hetki nähtävissämme kuten terässillan kannatinpalkit, ehkä elämämme jänteet osin kulkevatkin piilossa?
Kun sonaatti on nostanut Oxfordin näkyviini, en pysty enää sonaattia itsenään kuuntelemaan, vaan juutun tätä ajattelemaan, mikä on tuon musiikin ja Oxfordin yhteys. Haluaisin sonaattia vielä kuunnella sinä itsenään, mutten enää voi.
Päästä irti! Pakene, nouse ylös katuojan mudasta. Zombit jo huohottavat niskaan! Karjahtelevatkin!
Mutta näinhän meille käy:
Kuin lehti märkään ikkunaan
me tartumme kiinni elämän pintaan,
torit ja kadunkulmat kansoitamme näköispatsaillamme,
kummastelemme niiden kylmää kiveä.
Hämmästymättä katsomme värejä, vain syrjäsilmin, liikuttumatta, seuraamme valon liikkeitä.

I
Vasta nyt kesän taivas alkaa madaltua,
sen valo tulee lähemmäksi ja alkaa hiljaa soida;
puupuhaltimet ja sello.
Kuivana päivänä autojen liike nostaa asfaltilta keltaiset lehdet ilmaan;
nostaa lentämään, liitämään, ilmaan.
Hetken verran voin uskoa
kaiken tapahtumisen ainutkertaisuuteen.

II
Autooni vaihdetaan talvirenkaat, odottelen läheisellä suurehkolla kirpputorilla, enimmäkseen tietysti vaatteita, mutta paljon muuta myös.
Kioskikirjoja, herttasarjagenreä.
Kovakantiset kirjat ovat nimistä päätellen myös romantiikkaa, lisäksi on paljon uskonnollista kirjallisuutta.
DVD-elokuvia, ne ovat melkein kaikki amerikkalaisia romanttisia komedioita. Joskus ostettu, katsottu ja nyt hylätty, ehkä ne olivat yhden katsomisen elokuvia.
Lasten leluja, koottuja palapelejä muovitettuna, luistimia, kynttilänjalkoja ja humoristisia kahvikuppeja.
Eniten on kuitenkin koriste-esineitä, ne ovat kaikki melkein liikuttavan rumia. Ehkä ne on aikanaan saatu lahjaksi, tuliaisina, mutta joku niistä siltikin on joskus rahaa maksanut. Vaikea on kuvitella kenenkään niistä enää toista kertaa mitään maksavan,ehkä niistä voisi kuitenkin tehdä taideteoksen?
Elokuvakoteloiden kannet ovat minun silmiini surullisimpia, niiden lupaukset ja unelmat ovat kovin heikkoja ja kodittomia näillä hyllyillä.
Mutta jospa kaikki on kuitenkin sujunut hyvin.

Elämänpalasia, matkan varrelle tippuneita ja tiputettuja, unohdettuja ja mykkiä.
”Eihän tätäkään kukaan enää katso, minä laitan laatikkoon. Ja se sinun ruma lahjamukisi, joitkos siitä kertaakaan kahvia?”.

Kirpputorin pitkässä eteisessä on polkupyöriä, ruostuneita työkaluja ja vanha rukki. Siihen on kiinnitetty pahvilappu jossa todellakin lukee: ”vanha rukki”. Seinällä on kehystettynä maalauksen jäljennös, merimaisema. Klipperi purjehtii oikean puolen halsseilla, tuulta näyttäisi olevan kuusi, seitsemän beaufortia, kallistumaa on vähän liioiteltu. Kuvana se ei ole huono, mutta en ymmärrä minne sen voisi ripustaa.

Vestiges of lives, imprints by shadows.
Paths we did not choose, memories we never recalled.
Ulkona on alkanut pakastaa, unohdin hansikkaani autoon, vänkärin penkille.
Viinintummalla merellä Odysseus, für immer, für immer.

III
”Nyt, rakkaani, älkäämme huoliko
vaikka ilta on pimeämpi.
Vaikka ikkunaamme itkee sade
ja puitakin paleltaa.
Minä jaloillesi huovan tuon
ja käteesi kupin teetä.
Tuuli kiertää, pimeä syvenee,
mutta sinä olet siinä.”

Samaan aikaan toisaalla
samaan aikaan toisaalla…

Meidän pakomme on pako ihmisyyteen
ja siitä pois.

 

Väinö Louekari