Orkesterikonsertto

Béla Bartók: Orkesterikonsertto
Bartók vastusti voimakkaasti kotimaansa muuttumista fasistiseksi, ja joutui tietysti sen vuoksi vaikeuksiin. Lähetettyään ensin sävellyksensä turvaan, hän vastahakoisesti emigroitui 1940 New Yorkiin vaimonsa Dittan kanssa, poika Péter (joka sodan aikana palveli Yhdysvaltojen laivastossa) seurasi myöhemmin. Yhdysvalloissa Barókin sävellyksistä ei oltu kovinkaan kiinnostuneita, pariskunta eli, ei varsinaisesti köyhyydessä muttei missään tapauksessa vauraasti, lisäksi Bartókin terveys huononi, tautia ei alkuvaiheessa pystytty diagnosoimaan. Bartók ei käytännössä kyennyt lainkaan säveltämään eikä kaikkiaankaan kotiutunut Yhdysvaltoihin. Ystävät yrittivät auttaa pakolaisia, mutta Bartók oli haluton ottamaan apua vastaan. Osin viulisti Joseph Szigetin ja kapellimestari Fritz Reinerin kannustamana Bartók kuitenkin viimein pystyi jatkamaan säveltämistä ja sai Orkesterikonserton valmiiksi juuri ennen kuolemaansa 1944.

Introduzione: Andante non troppo –Allegro Vivaze
(Coney Island)
Kotona tähän aikaan keväästä olisi jo lämpimämpää eikä ollenkaan tuota merituulta, kylmää, kosteaa
ja, olen varma, jollakin keinolla syövyttävää, laivalla muut ihastelivat meri-ilmaa, minulle se oli kuin happoa hengittäisin.
Näitä uimapukuisia ei palele, takista huolimatta minun sormeni ovat kylmät. Takki on hyvä, kotoa, mutta täällä kuulemma vanhanaikainen ja naurettavakin.
Nämä viattomat nauravat vanhan miehen vanhaa takkia, luulevat että takki on vain takki.
Nämä tuhannet jotka rannan täyttävät, nämä kaikki terveet ja nuoret, tämä puolialaston, meren, ilman ja värivalojen kansa, ehkä he ovat tulevaisuus? Metallinjäykät ja metallinkylmät laivat pian vievät heitä sadointuhansin Atlantin poikki taistelemaan; he varmasti ovat hyviä sotilaita mutta he kuolevat jo menneen maailman puolesta.
Tulevaa maailmaa ei kukaan vielä näe, he kaikkein vähiten.
Mutta nyt he minun silmiini ovat vain lauma hieman hysteerisiä lapsia. Tai ehkä keväinen lintuparvi, äänekäs ja vaistojensa hyppyyttämä.
Olen vanhentunut vielä nopeammin kuin pelkäsin. Valo täällä on julmaa. Iltaisin minun on vaikea hengittää; on kuin ilmasta puuttuisi jotakin.
Linnut, niin. Mutta millä oikeudella minä vaadin itselleni ihmisen nimeä, minä joka en ole pakolainen vaan pakenija. Millä oikeudella seison Dittan kanssa tässä rantakadulla, pelkurin oikeudella, sellaisen säveltäjän oikeudella joka ei enää kykene säveltämään.
Ei, ei elegiaa entiselle kotimaalle, sitä ei enää ole. Ei halpaa, hurskasta vanhan miehen siirappia, siihen en alennu. Mitä pakenijalla, maattomalla kaikkialla, mitä minulla enää on kuin ylpeyteni, enkä enää välitä siitä onko se ansaittua vai ei. No, ja takkini minulla on myös.
Giuoco delle coppie: Allegretto scherzando
(Midway)

”Katso, taivaalla tanssit,
pienet nuolet, kiiltävät, nopeat.
Kuoleman tanssit,
kuuman metallit, syvän veden,
tulen tanssit.”
Ei, ei näin.
Älä kuvittele tietäväsi miten lentäjä palaa ohjaamoon, älä kuvittele kuulevasi miten konemiehet huutavat laivan upotessa. Et tiedä, et kuule. Ja sitä paitsi, se kaikki kuuluu asiaan, kuuluu sopimukseen historian, kohtalon, hyvän ja oikean kanssa.
Mieluummin lue lehdestä, miten kaikki nyt sujuu paremmin. Katso, miten lehden kartalla nuolet kaartuvat tasaisesti, kauniin värisinä, puhtaina, ehjinä symboleina.
Selkeytensä taakse aika kätkee arvoituksen. Kätkee, arvoituksen itsensä sijasta näkyy pimeää, hiljaisuutta, autiota, kuollutta maata.
Mutta pimeän, tyhjän takana on arvoitus, meille näkymätön, piilotettu.
Komentoteltassa, taistelunjohtokeskuksessa, esikunnassa joku on ensimmäisen kerran nuolet karttapohjalle piirtänyt, mutta ei hän ole arvoitusta nähnyt.
Taivaan hopeiset nuolet eivät palaudu kartan nuoliin, eivät myöskään lentäjän palavaan lihaan.
Ei kuoleva sotilas arvoitusta näe eikä sitä ratkaise, ei kenraali, ei pääministeri. Emme mekään.

Elegia – Andante non troppo
(kuvia huhtikuulta)

1
Luontokappaleet eivät tee eroa muodon ja sisällön, pinnan ja ytimen välillä.
Ne ovat kerroksettomia, jakamattomia, ne ovat jokainen omaa ykseyttään.
Niillä on vain eksistenssi.

Meidän talomme ovat toisenlaisia kuin aiempien sukupolvien talot,
me tutkimme sanskriittia, kehitämme paremmalta maistuvia kevytjugurtteja ja myymme älypuhelimiin pelejä.

Oikean ja väärän välillä valitsemme väärän,
koska oikean valitseminen loukkaisi vapauttamme.

Olen tällekin keväälle lukenut Herzogin ja Humboldtin lahjan,
olen nähnyt kurkien lentävän kaupungin yli, kengänkärjellä avannut puroa hiekkaan.
Lumen alta on ruskealle viimevuotiselle nurmikolle paljastunut muovinen lasten pallo.

Mutta joka kevät muistan tuon valokuvan Pasternakista koivikossa, joka kevät kun koivujen valkoinen alkaa loistaa.

Eikö ole outoa, että ihmislajeja on vain yksi?
Miksei meidän lisäksemme ole toista ihmislajia, vaikka sellaista
jolla olisi hieno villa, lampaan villaa paljon hienompi,
joka kommunikoisi telepaattisesti ja näkisi ihmeellisiä aaltopituuksia?
Sellaista, joka ei olisi meille vihainen, vaan taputtaisi päälaelle ja sanoisi: ”Kyllä se siitä.”

2
Kaukaa nousee kuu, kaukaa tulevat sateet.
Kauempaa vielä palaavat värit, varjot saavat valonsa.
Etäisyydet lyhenevät, avaruus väistää meitä.

Talven äänet, kromaattiset, hiljenevät.

Enää tämä ei ole odotusta.

Intermezzo interrotto: Allegretto
(rata)
(mustavalkoinen)
kuvakulma alhaalta, ehkä polven korkeudelta, alhaalta vasemmalta ylös oikealle diagonaalina kuva-alan halki kulkee junaraja, ratapenkereeltä kamera katsoo ylös oikealle, odottaa.
(ei ääntä)
ensin savujuova, sitten siihen kiinnittynyt veturi, vaunuja pitkä nauha, veturi sivuuttaa liikkumattoman kameran, vaunut ovat puisia tavaravaunuja, leveät sivusta yhteen työnnettävät ovet ovat lujasti säpissä, ei ikkunoita mutaa seinä yläreunassa kämmenen kokoinen tuuletusaukko. vaunut näyttävät vanhoilta ja hartaasti käytetyiltä, maali on monin paikoin hilseillyt pois, ja jos tässä olisi ääni, vaunut varmaan kolisisivat niin, ettei näin lähellä rataa voisi oikein keskustella niin pitkään kuin juna meitä sivuuttaa.
Seitsemännen vaunun tuuletusaukosta lehahtaa, tempautuu junan viimaan paperilappunen. Kamera on heti mukana, zoomaa siihen, mikä tuo on, seuraa paperinpalaa radanvieruspellon yön jäljiltä märkään kyntömultaan. ”Olen N. N. O:n kaupungista. Tämä on pitkä juna. Meidät kaikki viedään tapettavaksi. Kertokaa…” Käännät lapun ympäri, mutta teksti ei jatku. Kertokaa kenelle? Kuvaaja on laskenut kameransa maahan ja katsoo sinuun.
(värit ja ääni palaavat)
Molemmat hätkähdätte vaunujen ääntä, käännytte katsomaan radalle, viimeiset vaunut sivuuttavat teidät, niiden maali on haaleaa oranssia. Veturi on jo läheisen metsän suojassa, savuvanakaan ei korkeilta puilta erotu. Viimeinenkin vaunu kaartuu metsään, sen oranssi häviää näkyvistä… nyt.
Kuvaaja nostaa kameran ylös, laskee sen saman tien takaisin maahan ja kysyy sinulta mitä te nyt teette, minne juna on matkalla, mitä tehdä? Sanot ettet tiedä. Olet oikeassa, et tiedäkään koska elät. Sanot ettei enää voi tehdä mitään, ja olet oikeassa. Heidät kaikki on jo murhattu. He ovat kuolleet tuskallisen ja julman kuoleman, murhaajat ovat tappamisen huolella valmistelleet jokaiselle heistä, aivan jokaiselle.
Jokaiselle jokaisessa vaunussa
kymmenissätuhansissa pitkissä junissa.
Mutta oletko varma, ettet tiedä mitä tehdä? Oletko varma ettei nytkin jossakin lapsi, juuri ennen teräsoven sulkeutumista, juuri ennen valojen sammumista, sano : ”Mutta äiti, minähän olen ollut kiltti.”?
Tämä on vain puhetta, hurskasta ja hieman lapsellista. Puhe on heikko, vain tuulenhenkäys lehvistössä. Teko on voimakas, se on kirves, se karsii ja kaataa. Sovitusta ei ole, oikeudenmukaisuus ei toteudu, murhatut eivät herää henkiin. Karitsa ei laskeudu levolle leijonan viereen.

Finale: Pesante – Presto
(hommage à Willy Ronis)
nousemmeko vielä nuo portaat, millainen on vointisi?/noustaan vaan, hyvä minun on kävellä, aivan hyvä olo./ensi kuussa saamme sinulle se takin ostettua, minä laskin./ei nyt juuri kannata uutta takkia, menee meillä kohta rahaa tärkeämpäänkin./no mutta kesäksi sitten./niin, kesäksi./minä hain ne sisaresi vanhat kärryt, ihan hyvässä kunnossa ne ovat, kuomun kangas oli vähän revennyt./ei se haittaa, minä uusin sen joka tapauksessa, jokin iloisempi väri./haluatko levähtää, tuossa on penkki?/noustaan vaan nuo viimeiset portaat, vai miten jalkasi?/ei siinä mitään, tiedäthän sinä, kostealla säällä vain joskus./niin, ja nyt muistan, hiilet ovat melkein lopussa./minä lainaan huomenna pyörän ja tuon se verran kun saan kulkemaan. no nyt, mennään tuohon, katso./melkein koko kaupunki näkyy.
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ehkä toinen sattumalta, ohimennen muistaa tuon iltakävelyn
silloin ensimmäisenä syksynä.
Ja tuona muistamisen hetkenä joku
joka ihmisen tuntee
voisi kasvoista lukea
mitä nuo vuodet ovat olleet.

Väinö Louekari

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s