Arkistot kuukauden mukaan: Touko 2013

Orkesterikonsertto

Béla Bartók: Orkesterikonsertto
Bartók vastusti voimakkaasti kotimaansa muuttumista fasistiseksi, ja joutui tietysti sen vuoksi vaikeuksiin. Lähetettyään ensin sävellyksensä turvaan, hän vastahakoisesti emigroitui 1940 New Yorkiin vaimonsa Dittan kanssa, poika Péter (joka sodan aikana palveli Yhdysvaltojen laivastossa) seurasi myöhemmin. Yhdysvalloissa Barókin sävellyksistä ei oltu kovinkaan kiinnostuneita, pariskunta eli, ei varsinaisesti köyhyydessä muttei missään tapauksessa vauraasti, lisäksi Bartókin terveys huononi, tautia ei alkuvaiheessa pystytty diagnosoimaan. Bartók ei käytännössä kyennyt lainkaan säveltämään eikä kaikkiaankaan kotiutunut Yhdysvaltoihin. Ystävät yrittivät auttaa pakolaisia, mutta Bartók oli haluton ottamaan apua vastaan. Osin viulisti Joseph Szigetin ja kapellimestari Fritz Reinerin kannustamana Bartók kuitenkin viimein pystyi jatkamaan säveltämistä ja sai Orkesterikonserton valmiiksi juuri ennen kuolemaansa 1944.

Introduzione: Andante non troppo –Allegro Vivaze
(Coney Island)
Kotona tähän aikaan keväästä olisi jo lämpimämpää eikä ollenkaan tuota merituulta, kylmää, kosteaa
ja, olen varma, jollakin keinolla syövyttävää, laivalla muut ihastelivat meri-ilmaa, minulle se oli kuin happoa hengittäisin.
Näitä uimapukuisia ei palele, takista huolimatta minun sormeni ovat kylmät. Takki on hyvä, kotoa, mutta täällä kuulemma vanhanaikainen ja naurettavakin.
Nämä viattomat nauravat vanhan miehen vanhaa takkia, luulevat että takki on vain takki.
Nämä tuhannet jotka rannan täyttävät, nämä kaikki terveet ja nuoret, tämä puolialaston, meren, ilman ja värivalojen kansa, ehkä he ovat tulevaisuus? Metallinjäykät ja metallinkylmät laivat pian vievät heitä sadointuhansin Atlantin poikki taistelemaan; he varmasti ovat hyviä sotilaita mutta he kuolevat jo menneen maailman puolesta.
Tulevaa maailmaa ei kukaan vielä näe, he kaikkein vähiten.
Mutta nyt he minun silmiini ovat vain lauma hieman hysteerisiä lapsia. Tai ehkä keväinen lintuparvi, äänekäs ja vaistojensa hyppyyttämä.
Olen vanhentunut vielä nopeammin kuin pelkäsin. Valo täällä on julmaa. Iltaisin minun on vaikea hengittää; on kuin ilmasta puuttuisi jotakin.
Linnut, niin. Mutta millä oikeudella minä vaadin itselleni ihmisen nimeä, minä joka en ole pakolainen vaan pakenija. Millä oikeudella seison Dittan kanssa tässä rantakadulla, pelkurin oikeudella, sellaisen säveltäjän oikeudella joka ei enää kykene säveltämään.
Ei, ei elegiaa entiselle kotimaalle, sitä ei enää ole. Ei halpaa, hurskasta vanhan miehen siirappia, siihen en alennu. Mitä pakenijalla, maattomalla kaikkialla, mitä minulla enää on kuin ylpeyteni, enkä enää välitä siitä onko se ansaittua vai ei. No, ja takkini minulla on myös.
Giuoco delle coppie: Allegretto scherzando
(Midway)

”Katso, taivaalla tanssit,
pienet nuolet, kiiltävät, nopeat.
Kuoleman tanssit,
kuuman metallit, syvän veden,
tulen tanssit.”
Ei, ei näin.
Älä kuvittele tietäväsi miten lentäjä palaa ohjaamoon, älä kuvittele kuulevasi miten konemiehet huutavat laivan upotessa. Et tiedä, et kuule. Ja sitä paitsi, se kaikki kuuluu asiaan, kuuluu sopimukseen historian, kohtalon, hyvän ja oikean kanssa.
Mieluummin lue lehdestä, miten kaikki nyt sujuu paremmin. Katso, miten lehden kartalla nuolet kaartuvat tasaisesti, kauniin värisinä, puhtaina, ehjinä symboleina.
Selkeytensä taakse aika kätkee arvoituksen. Kätkee, arvoituksen itsensä sijasta näkyy pimeää, hiljaisuutta, autiota, kuollutta maata.
Mutta pimeän, tyhjän takana on arvoitus, meille näkymätön, piilotettu.
Komentoteltassa, taistelunjohtokeskuksessa, esikunnassa joku on ensimmäisen kerran nuolet karttapohjalle piirtänyt, mutta ei hän ole arvoitusta nähnyt.
Taivaan hopeiset nuolet eivät palaudu kartan nuoliin, eivät myöskään lentäjän palavaan lihaan.
Ei kuoleva sotilas arvoitusta näe eikä sitä ratkaise, ei kenraali, ei pääministeri. Emme mekään.

Elegia – Andante non troppo
(kuvia huhtikuulta)

1
Luontokappaleet eivät tee eroa muodon ja sisällön, pinnan ja ytimen välillä.
Ne ovat kerroksettomia, jakamattomia, ne ovat jokainen omaa ykseyttään.
Niillä on vain eksistenssi.

Meidän talomme ovat toisenlaisia kuin aiempien sukupolvien talot,
me tutkimme sanskriittia, kehitämme paremmalta maistuvia kevytjugurtteja ja myymme älypuhelimiin pelejä.

Oikean ja väärän välillä valitsemme väärän,
koska oikean valitseminen loukkaisi vapauttamme.

Olen tällekin keväälle lukenut Herzogin ja Humboldtin lahjan,
olen nähnyt kurkien lentävän kaupungin yli, kengänkärjellä avannut puroa hiekkaan.
Lumen alta on ruskealle viimevuotiselle nurmikolle paljastunut muovinen lasten pallo.

Mutta joka kevät muistan tuon valokuvan Pasternakista koivikossa, joka kevät kun koivujen valkoinen alkaa loistaa.

Eikö ole outoa, että ihmislajeja on vain yksi?
Miksei meidän lisäksemme ole toista ihmislajia, vaikka sellaista
jolla olisi hieno villa, lampaan villaa paljon hienompi,
joka kommunikoisi telepaattisesti ja näkisi ihmeellisiä aaltopituuksia?
Sellaista, joka ei olisi meille vihainen, vaan taputtaisi päälaelle ja sanoisi: ”Kyllä se siitä.”

2
Kaukaa nousee kuu, kaukaa tulevat sateet.
Kauempaa vielä palaavat värit, varjot saavat valonsa.
Etäisyydet lyhenevät, avaruus väistää meitä.

Talven äänet, kromaattiset, hiljenevät.

Enää tämä ei ole odotusta.

Intermezzo interrotto: Allegretto
(rata)
(mustavalkoinen)
kuvakulma alhaalta, ehkä polven korkeudelta, alhaalta vasemmalta ylös oikealle diagonaalina kuva-alan halki kulkee junaraja, ratapenkereeltä kamera katsoo ylös oikealle, odottaa.
(ei ääntä)
ensin savujuova, sitten siihen kiinnittynyt veturi, vaunuja pitkä nauha, veturi sivuuttaa liikkumattoman kameran, vaunut ovat puisia tavaravaunuja, leveät sivusta yhteen työnnettävät ovet ovat lujasti säpissä, ei ikkunoita mutaa seinä yläreunassa kämmenen kokoinen tuuletusaukko. vaunut näyttävät vanhoilta ja hartaasti käytetyiltä, maali on monin paikoin hilseillyt pois, ja jos tässä olisi ääni, vaunut varmaan kolisisivat niin, ettei näin lähellä rataa voisi oikein keskustella niin pitkään kuin juna meitä sivuuttaa.
Seitsemännen vaunun tuuletusaukosta lehahtaa, tempautuu junan viimaan paperilappunen. Kamera on heti mukana, zoomaa siihen, mikä tuo on, seuraa paperinpalaa radanvieruspellon yön jäljiltä märkään kyntömultaan. ”Olen N. N. O:n kaupungista. Tämä on pitkä juna. Meidät kaikki viedään tapettavaksi. Kertokaa…” Käännät lapun ympäri, mutta teksti ei jatku. Kertokaa kenelle? Kuvaaja on laskenut kameransa maahan ja katsoo sinuun.
(värit ja ääni palaavat)
Molemmat hätkähdätte vaunujen ääntä, käännytte katsomaan radalle, viimeiset vaunut sivuuttavat teidät, niiden maali on haaleaa oranssia. Veturi on jo läheisen metsän suojassa, savuvanakaan ei korkeilta puilta erotu. Viimeinenkin vaunu kaartuu metsään, sen oranssi häviää näkyvistä… nyt.
Kuvaaja nostaa kameran ylös, laskee sen saman tien takaisin maahan ja kysyy sinulta mitä te nyt teette, minne juna on matkalla, mitä tehdä? Sanot ettet tiedä. Olet oikeassa, et tiedäkään koska elät. Sanot ettei enää voi tehdä mitään, ja olet oikeassa. Heidät kaikki on jo murhattu. He ovat kuolleet tuskallisen ja julman kuoleman, murhaajat ovat tappamisen huolella valmistelleet jokaiselle heistä, aivan jokaiselle.
Jokaiselle jokaisessa vaunussa
kymmenissätuhansissa pitkissä junissa.
Mutta oletko varma, ettet tiedä mitä tehdä? Oletko varma ettei nytkin jossakin lapsi, juuri ennen teräsoven sulkeutumista, juuri ennen valojen sammumista, sano : ”Mutta äiti, minähän olen ollut kiltti.”?
Tämä on vain puhetta, hurskasta ja hieman lapsellista. Puhe on heikko, vain tuulenhenkäys lehvistössä. Teko on voimakas, se on kirves, se karsii ja kaataa. Sovitusta ei ole, oikeudenmukaisuus ei toteudu, murhatut eivät herää henkiin. Karitsa ei laskeudu levolle leijonan viereen.

Finale: Pesante – Presto
(hommage à Willy Ronis)
nousemmeko vielä nuo portaat, millainen on vointisi?/noustaan vaan, hyvä minun on kävellä, aivan hyvä olo./ensi kuussa saamme sinulle se takin ostettua, minä laskin./ei nyt juuri kannata uutta takkia, menee meillä kohta rahaa tärkeämpäänkin./no mutta kesäksi sitten./niin, kesäksi./minä hain ne sisaresi vanhat kärryt, ihan hyvässä kunnossa ne ovat, kuomun kangas oli vähän revennyt./ei se haittaa, minä uusin sen joka tapauksessa, jokin iloisempi väri./haluatko levähtää, tuossa on penkki?/noustaan vaan nuo viimeiset portaat, vai miten jalkasi?/ei siinä mitään, tiedäthän sinä, kostealla säällä vain joskus./niin, ja nyt muistan, hiilet ovat melkein lopussa./minä lainaan huomenna pyörän ja tuon se verran kun saan kulkemaan. no nyt, mennään tuohon, katso./melkein koko kaupunki näkyy.
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ehkä toinen sattumalta, ohimennen muistaa tuon iltakävelyn
silloin ensimmäisenä syksynä.
Ja tuona muistamisen hetkenä joku
joka ihmisen tuntee
voisi kasvoista lukea
mitä nuo vuodet ovat olleet.

Väinö Louekari

AIKA ON KOITTANUT

Perjantai 3.5.2013 oli merkittävä päivä ainakin siinä mielessä, että ylioppilastutkintolautakunta päätti, missä järjestyksessä tullaan siirtymään sähköisiin ylioppilaskirjoituksiin. Alkuun lähdetään syksyllä 2016 lautakunnan kertoman mukaan niillä aineilla, joissa kirjoittajamäärät ovat pieniä eli saksan kieli, maantiede ja filosofia. Kirjoitusaineiden joukkoa tullaan laajentamaan pikku hiljaa niin, että lopulta keväällä 2019 sähköiset ylioppilaskirjoitukset ovat totta myös matematiikan kokeessa. Aineiden siirtymäjärjestykseen ovat vaikuttaneet kokelasmäärät, koulujen ajantarve järjestää tilat ja laitteistot asian vaatimalle tolalle, äidinkielen kokeen uudistamisprosessi, luonnontieteissä käytettävien erikoismerkkien ja graafisen esittämisen vaatimukset sekä myös sukupuolijakaumien tasaisuus kokeessa. On ainakin esitetty vuosien saatossa tiettyjä stereotypioita liittyen sukupuolien väliseen eroon käyttää tietotekniikkaa, ja siten on haluttu aloittaa aineilla, joissa sukupuolijakaumat olisivat mahdollisimman tasaiset.

Vuoden 2013 aikana ylioppilastutkintolautakunta on luvannut ilmoittaa, millaisia vaatimuksia asetetaan verkkoyhteyksille, sähkönsaannille, päätelaitteille ja kirjoitustiloille. Seuraavana vuonna on tarkoitus toteuttaa tilojen suunnittelu ja ilmeisesti rakentaminenkin ainakin osittain, kun vuonna 2015 pitää päästä testaamaan järjestelmiä ja koekäytänteitä. Niinpä syksyllä 2016 Suomessa ensimmäiset opiskelijat saavat mahdollisuuden kirjoittaa ylioppilaskirjoituksensa sähköisesti. Tarkoitus on siis, että opiskelijat tekevät ylioppilaskirjoituskokeensa tietokoneella, samoin opettajat tarkistavat suoritukset tietokoneella.

Mitä hyötyä uudistuksesta sitten on? Lukiota on syyllistetty erilliseksi saarekkeeksi jäämisestä tämän päivän tietoyhteiskunnassa, kun muistiinpanoja ja suorituksia edelleen tehdään paperin ja kynän avulla, vaikka ympäröivä maailma entistä enemmän nojaa tietotekniikan sovelluksiin. Ainakin osasyyksi on mainittu halu ohjata sähköisten ylioppilaskirjoitusten avulla myös lukio-opiskelua enemmän tietotekniikkaa hyödyntäväksi. Kirjoitusten sähköistämisellä pyritään siihen, että opettajien ja sensorien arviointityö nopeutuisi. Tietotekniikka mahdollistaa myös ihan erilailla kokeissa laajempien materiaalien käytön verrattuna siihen, että mitä jokaiselle kokelaalle voidaan paperille käytännön syistä painaa. Edelleen mielestäni suoritukset voitaisiin saada anonyymeiksi, kun kenenkään kokelaan tai minkään oppilaitoksenkaan nimeä ei tarvitsisi välttämättä kirjoittaa näkyville, vaan se voisi olla merkkijonon takana piilossa. Voisihan sitä myös ajatella, että kielten kuuntelukokeenkin opiskelija tekee samassa tilassa laittamalla vain kuulokkeet korville ja vastaamalla koneen näytöllä oleviin avoimiin kysymyksiin ja monivalintakysymyksiin. Toisaalta pitäisikö saada samalla mahdollisuus kertoa vastaus omalla äänellä vai pitääkö edelleen pitäytyä vain kirjoittamisessa. Tietokoneen avulla koevastausten kirjoittaminen ja niiden muokkaaminen helpottuu huomattavasti verrattuna perinteiseen paperiin ja kynään. Matemaattisten aineiden opettajana näkisin, että tietokoneet tuovat ihan eri tavalla mahdollisuuksia soveltavien tehtävien ratkaisuun, kun kaikkea ei tarvitsisi enää laskea kynällä paperille, vaan rutiinityyppisistä suorituksista selviäisi jonkin laskinsovelluksen avulla. Tässä on nyt vain joitakin esimerkkejä siitä, mitä hyötyä on esitetty tai voisi ajatella sähköistämisestä olevan.

Jos on jotain lisäarvoa tarjolla, niin on haasteitakin. Ylioppilaskoe halutaan edelleen pitää samanaikaisesti toteutettavana yksilökokeena, luotettavana, tietoja mittaavana, koesalaisuuden säilyttävänä ja riippumattomana. Ennen koettakin koulutuksen järjestäjillä on haasteita saada tilat ja laitteet uudistuksen vaatimalle tasolle. Kaiken teknisten järjestelyjen ohella pitää opiskelijoiden tottua tekemään kokeita tietokoneiden avulla, kannettavalla tietokoneella tai tablet-laitteella. Olennaista onkin hyvin pian saada kouluille tietoa siitä, millaisia tietokoneita tulevassa yo-kokeessa voidaan käyttää, jotta me opettajat pääsemme ohjaamaan opiskelijoita laitteiden hankintaan ja harjoituttamaan kokeiden tekemistä kyseisillä laitteilla. Vaan kuten jo talvella eräässä koulutuksessa ylioppilastutkintolautakunnan edustaja totesi, ”heti huomenna on hyvä päivä aloittaa tietotekniikan käyttöönotto oppitunneilla”. Laitteiston vaatimusten lisäksi pitää tietysti hyvissä ajoin päästä harjoituttamaan opiskelijoita sen tyyppisillä kokeilla, mitä on tarkoitus sähköisissä ylioppilaskirjoituksissa teettää.

Tässä muutosvaiheessa niin opiskelijat kuin opettajatkin joutuvat sietämään epävarmuuden tunnetta. Samalla täytyy vain luottaa siihen, että ylioppilaslautakunnan suunnalta tulee tietoa asioista riittävän ajoissa. Tällaisen epätietoisuuden ja vaillinaisen tiedon varassa oleminen on varmasti eri yksilöitä eri tavalla kuormittavaa. Oman osansa epävarmuuteen tuo sekin, että eri opettajilla ja opiskelijoilla on erilaiset taidot tietoteknisten laitteiden käyttöön. Näkisin kuitenkin, että taitojen erilaisuus korostuu enemmänkin opettajien kuin opiskelijoiden kohdalla. Opettajillekin on siten järkevää järjestää koulutusta tulevaa sähköistä ylioppilaskirjoitusta varten. Keskusteluissa vilahtaa myös huolta siitä, että joutuuko omaa opetustaan muokkaamaan jossain määrin. Samalla sähköisten menetelmien käyttöön liittyy epätietoisuutta, pystytäänkö siten parempiin oppimistuloksiin. Huoli liittyy käsittääkseni siihen, että meneekö aika tekniikan kanssa painimiseen ja jääkö varsinainen asia vähemmälle huomiolle. Huolet sinänsä ovat aiheellisia, kun lähtökohtanahan pitää olla kuitenkin asioiden kehittyminen parempaan suuntaan.

Itselläni on tapana ajatella, että pitää epätietoisuudenkin hetkellä luottaa tulevaan. Asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä.

Jarkko Himanka