Valokuvaus ja aika

Valokuvaus aikanaan syntyi jonkinlaiseksi maalaustaiteen maalaisserkuksi esittämään luontoa ja poseerattuja muotokuvia. Varsin nopeasti se kuitenkin laajensi aluettaan niin, että karkeasti maailmansotien väliseen aikaan tultaessa sillä oli käytössään suurin piirtein sama ilmaisun alue ja keinot kuin nykyäänkin; aivan viime vuodet eivät ole mitään ratkaisevasti uutta tuoneet.
Tämän laajenemisen rinnalla on kulkenut ja kulkee keskustelu valokuvauksen luonteesta. Onko valokuvauksella omaa estetiikkaa, omaa filosofiaa tai taideteoriaa? Mikä, jos mikään, on valokuvauksen ominaisluonne? Tämä keskustelu on ymmärrettävää monestakin syystä. Ensiksikin valokuvaus on kuitenkin hyvin nuori taiteen laji, siltä puuttuu useiden satojen vuosien traditio. Toiseksi valokuvaus on voimakkaasti teknologinen ilmaisun keino. Tekniikan muutos on vaikuttanut ja vaikuttaa voimakkaasti valokuvaukseen monella tapaa. Kolmanneksi, ja tietysti kahteen aiempaan ja etenkin jälkimmäiseen liittyen valokuvauksen yhteiskunnallinen asema on muuttuva, nykyään erityisen rajusti.
Valokuvauksella on mielenkiintoinen ja monisyinen suhde aikaan. Ensiksikin valokuvan aivan konkreetisti ja banaalisti usein sanotaan olevan ajan pysäyttäjä. Valokuva, kuten mainosmiehet vuosikymmenestä toiseen meille kertovat, ”säilyttää tärkeimmät hetkesi”. Filmiaikaan tämä pysäyttämisen ja säilyttämisen prosessi oli erityisen konkreetti: valittuna hetkenä fotonit kulkivat linssistön läpi ja osuivat filmille aiheuttaen siinä kemiallisen reaktion joka kemikaalien avulla myöhemmin jalostettiin näkyväksi kuvaksi. Prosessi oli suora, konkreettinen ja varsin omaehtoinen. Valmiilla negatiivilla tai kuvallakin oli suora materiaalinen yhteys kuvausajankohtaan. Digitaalisessa kuvauksessa tämä yhteys hieman hämärtyy, mutta siihen ehkä palaamme myöhemmin.
Toinen ja aiempaan selvästi liittyvä ajallisuuden taso on valokuvaustapahtuma itsessään epäsymmetrisenä ajallisena prosessina. Miten valokuva otetaan? Kuvaaja valmistelee kalustonsa, odottaa jonkinlaisen ennakkosuunnitelman mukaista sopivaa hetkeä, hetkeä jolloin esimerkiksi valo on sopiva, jolloin kuva-alan elementit (katunäkymä, malli, haukka, mitä vain) asettuvat suunnitellun kuvan kannalta kohdalleen. Sitten hän painaa laukaisinta, ottaa kuvan (tai kuvat). Sen jälkeen juuri se kuva on otettu. Hän voi toki ottaa lisää kuvia, mutta jokainen niistä on tiettynä aikana, tietyssä tilanteessa peruuttamattomasti otettu juuri omana kuvanaan. Jokaisen kuvanoton jälkeen on mahdollista ottaa enää toisia kuvia. Osin tätä Cartier-Bresson tarkoitti puhuessaan ratkaisevasta hetkestä; ratkaiseva hetki ottaa kuva. Selvästi tämä ajallisuuden elementti voi olla voimakkaampi tai heikompi kuvalajista, genrestä riippuen. Voimakkaimmillaan se on esimerkiksi urheilukuvauksessa, villien eläinten kuvauksessa, klassisessa katukuvauksessa. Heikko se on esimerkiksi tuotekuvauksessa, keinovalossa tapahtuvassa asetelmakuvauksessa ja muotikuvauksessa. Tällä elementillä on siis selvä yhteys kuvaustilanteen toistettavuuteen; mitä heikommin tilanne on toistettavissa, sitä voimakkaampi on tämä ajallisuuden elementti.
Kolmas suhde liittyy samoin voimakkaimmin aivan tietyntyyppisiin valokuviin. Jos haluamme ymmärtää dokumenttikuvauksen laajalti, voisimme sanoa siinä kohteena olevan havaittavan maailman ”sellaisena kuin se on” (yhteys Ranken historiakäsitykseen on tässä tahallinen). Tarkoitan tässä kuvausta, jossa kuvaaja ei millään tapaa uudelleenjärjestä maailmaa ennen kuvausta, siis vanhan sanonnan mukaisesti kamera silmänä. Todellisuudessa kamera ei tietenkään koskaan ole silmä siinä mielessä että se havaitsisi maailman ”sellaisena kuin se on”, mutta se on toinen tarina. Tällainen dokumentaarinen, järjestämätön kuva esittää, tallentaa maailman yhdessä ajan tilassa. Selvennän asiaa esimerkillä. Katsokaa jotakin kuvaa jossa olette itse lapsena, sanokaamme alle kouluikäisenä tai ala-asteikäisenä. Tunnistatte kuvasta itsenne ja tiedätte suurin piirtein miten vanha kuva on, milloin se on otettu, tiedätte tai osaatte päätellä minkä ikäinen tuolloin olitte. Te itse olette kuvassa sama, kuvassa oleva, kuvattu, katsoo kuvaa, olette itsellenne tuttu; aika on kääntynyt toiseen suuntaan. Muistatte ehkä kuvassa yllänne olevat vaatteet tai käsissänne olevan lelun, ehkä muistatte mitä niille on tapahtunut. ”Kahden vuoden kuluttua tuo takki kävi minulle pieneksi ja se annettiin serkulle”, ”Tuo nalle katosi seuraavassa muutossa.” ”Kas, ukki on tuossa vielä noin reipas” (ja hetken, kuvan katsomisen ajan, ukkinne on vielä elossa). Kuvan elementit mahdollistavat liikkumisenne ajassa. Kuvassa todennäköisesti on aika läsnä myös muilla tavoilla. Jos kuva on ulkona otettu, sisältää se tietoa vuodenajasta ja luultavasti summittaisesti vuorokaudenajastakin; kaksi mittakaavaa, kaksi tasoa lisää. Kuvassa voi olla rakennus joka nyt on purettu, kotipihanne metsä joka on jo paljon korkeampi. Olohuoneessa on tuoli jollaisten kopioistakin nykyään maksetaan aivan rehellistä rahaa, huoneenne seinältä irvistävällä laulajalla on vaatteet jollaisista ei vuosiin ole enää edes viitsitty tehdä pilkkaa. Dokumentaarisessa valokuvassa on monia ajan tasoja ja mittakaavoja. Kuva yhdistää ne, liittää ne toisiinsa, antaa niille mielen. Toinen esimerkki. Pidän vanhoista, historiallisista valokuvista, 1900-luvun alussa kuvatuista tai vanhemmista, 1800-luvun kuvista. Niilä on tietysti oma viehätyksensä ja merkityksensä puhtaasti historiallisina dokumentteina, mutta pidän niistä toisestakin syystä. Niissä näkyy selkeästi ajan eri mittakaavat, nopea muutos, hitaampi ja hyvin hidas. Tekniikka ja muoti muuttuvat nopeasti, arkkitehtuuri, kaupunkirakenne, ihmisten keskinäiset suhteet muuttuvat hitaammin. Entä ihmisten ilmeet ja eleet, heidän hymynsä ja katseensa, millä nopeudella ne muuttuvat? (ohimennen, näin valokuva osaltaan vastaa kysymykseen millaisia, mitä otuksia me olemme) Ajan eri tasoja, eri mittakaavoja.
Lopuksi palaamme alkuun. Puhuin valokuvasta ajan pysäyttäjänä, silmänräpäyksen säilyttäjänä. Juuri näinhän valokuva ei tee. Valokuva ei pysäytä aikaa, kuvassa on aina ajanjakso. Toki, ajanjakso voi olla lyhyt, sekunnin sadasosa tai sekunnin tuhannesosan osa. Lyhyt ajanjakso, mutta ajanjakso silti. Tämän ajanjakson pituus määrittää sen, millainen liike kuvaan jää. Kuvatkaa iltaöistä kaupunkinäkymää vaikkapa kahden minuutin suljinajalla; liike häviää. Autojen valojuovia ehkä jää näkyviin, ehkä ei. Kävelevistä ja pyöräilevistä ihmisistä ei jää mitään näkyviin, vain pitkään paikoillaan seisoneet ihmiset ovat näkyvissä kuvassanne. Muut, autot, kävelevät ihmiset, pyörät, kaikki ovat kadonneet. Kuvatkaa sitten päivällä kaupunkia vaikka sekunnin neljäsosan suljinajalla, saatatte saada kuvaanne jonkun kävelijän liikkeen. Jo vuosikymmeniä on stroboskooppikuvilla toisaalta pysäytetty nopeitakin liikkeitä, kiväärinluoteja, puhkeavia ilmapalloja, golfmailalla rikki lyötyjä laseja. Valokuva tallentaa erilaisia liikkeitä liikkeinä, tapahtumisena ajassa, ajanjaksossa. Mutta pysäytetty aika, aika joka ei ole ajanjakso, mikä se olisi? Eihän sellaista ole, ei aikaa joka ei ole ajanjakso. Tällä tapaa valokuva suhteellistaa ajan. Aika, meidän kannaltamme, on olemassa tapahtumisen havaitsemisena. Tapahtuminen ei välttämättä eikä useinkaan näy liikkeenä vaan ajan eri tasoina, eri mittakaavoina, niissä tapahtuminen ja muutos on kaiken aikaa läsnä. Valokuva myös pinnallisemmalla tasolla suhteellistaa meidän inhimillisen, koetun aikamme. Aikakokemuksemme tärkeänä reunaehtona on lajisidonnainen havaintokykymme ja sen rajathan näkökyvyn osalta valokuva meille esittelee hyvinkin selvästi.
En ole koskaan hyvin mielelläni kuvannut täysin kontroloituja muotokuvat tai järjestettyjä asetelmia. Pelkän staattisen luonnon kuvaaminen ei myöskään ole koskaan ollut leipälajini. Nyt huomaan ylle kirjoittaneeni teoreettisen selityksen sille, että kuvaan kuten kuvaan. Olen asiaa tähän asti miettimättä näköjään korostanut valokuvan ajallisia ulottuvuuksia, ja siten yrittänyt hakea valokuvalle jotakin ominaislaatua.

ebba

Valokuvaa käsittelevässä tekstissä pitää tietysti olla valokuva. (kuvat kannattaa klikata suuremmaksi) Ensimmäisestä kuvasta en tiedä mitään muuta, kuin että äärimmäisenä oikealla istuva nainen on isäni äiti, Ebba Ninon. Suvussa kulkeneen suullisen tiedon mukaan hän olisi kohta ensimmäisen maailmansodan jälkeen jonkun aikaa opiskellut Dresdenissä. Aluksi ajattelin kuvan olevan tuota perua, mutta sitten katsoin tarkemmin. Isoäitini syntyi 1902 ja meni Torniossa naimisiin 1922, isäni syntyi seuraavana vuonna. Jos kuva olisi Dresdenin ajoilta, olisi hän alle kahdenkymmenen ikäinen. Ei, ei sentään. Kuvan täytyy olla Torniosta. Ympäristö, tilanne ja muiden asut ovat kuitenkin hieman epätavalliset, mitä kuvassa oikeastaan on? Hassusti puettuja nuoria naisia ja miehiä ravintolasalin kaltaisessa tilassa, kaksi oikealla istuvaa naishahmoa ovat selvästi oma ryhmänsä. Ebba Ninonin isä, Axel Rothoff omisti 1900-luvun alkupuolella Tornion Seurahuoneen (kertoo sukuhuhu), kuvan täytyy olla sieltä, ajalta jolloin Ebba Ninon oli jo naimisissa muttei vielä ollut muuttanut perheineen Ouluun. Nyt voin kuvan dateerata ja paikallistaa, 1920-luku, Tornio, Seurahuone. Kuva jonka tässä näette, ei kuitenkaan ole se alkuperäinen kuva. Minulle on kulkeutunut ainoastaan haalistunut ja naarmuuntunut paperivedos. Asetin sen skannerin valotasolle ja käynnistin skannausohjelman. Laite ”luki” kuvan bittijoukoksi, kun avasin sen toisessa ohjelmassa, näytölle ilmestyi kuva joka näytti varsin pitkälle samanlaiselta kun valotasolle asettamani. Näytöllä olevalle kuvalle tein sitten kaikenlaisia temppuja: korjasin värivirheen, paransin kontrastia ja paikkailin naarmuja. Lopputuloksen näette tässä. Mutta huomatkaa kieli, se ei ole sattumaa: korjasin, paransin, paikkailin. Kuva siis muuttui paremmaksi, mutta paremmaksi verrattuna mihin, paremmaksi mihin suuntaan? Muuttui enemmän alkuperäistä kuvaa muistuttavaksi, mutta minähän juuri muutin sitä toisenlaiseksi kuin se hallussani oleva haalistunut (mahdollisesti) alkuperäinen kuva. Minulla on siis käsitys, oletus siitä millainen kuva on alun perin ollut. Mutta se on vain oletus, en ole alkuperäistä negatiivia koskaan nähnyt; ei sitä skannaamaani haalistunutta vedosta välttämättä ole suoraan yhden suhde yhteen negatiivista vedostettu. Tein siis uuden kuvan, jonka oletin olevan lähempänä alkuperäistä, vain oletin.

alje

Toinen kuva on kenen tahansa helppo ajoittaa. Äärimmäisenä oikealla istuva mies on isäni, en kuitenkaan tiedä mikä jatkosodan kesä tässä on. Tämä on minulle vielä oudompi katsoa kuin ensimmäinen kuva. Isäni hyvin vähän koskaan puhui sota-ajasta, mutta tässä hän nyt kuitenkin on. Ensimmäiset muistoni isästäni ova ajalta jolloin olin neljän, viiden ikäinen. Isäni oli silloin vähän päälle neljänkymmenen ikäinen lääkäri, kirurgi. Hänen otsassaan oli ylhäältä alas kulkeva kapea painauma, johon en lapsena tietenkään mitään huomiota kiinnittänyt, en muista milloin minulle kerrottiin, että se oli vanha arpi. Kesällä 1944 Kannaksella hänen päähänsä oli tunkeutunut puna-armeijan tykistökranaatin sirpale jota ei voitu poistaa. Valokuva on otettu ennen hänen haavoittumistaan. Kuvassa oleva mies on minulle tuttu kuten isä on lapselleen, samalla mies on täysin outo ja tuntematon.
Lopuksi huomaan tajuamattani valinneeni nämä kaksi kuvaa jollakin tapaa dialektisesti. Ensimmäinen kuva on sisäkuva, interiööri on harkittu ja osoittaa kulttuuria, sivistystä ellei peräti sivilisaatiota. Tilanne on harkittu, aseteltu, kiireetön. Kuvassa on kolme nuorukaista, mutta naiset ovat selvästi tärkeämpiä, etenkin nuo kaksi istuvaa. Lisäksi nuorukaisten asu on merkillinen, pukunäytelmään tai ainakin johonkin rooliin viittaava, naiset ovat enemmän oma itsensä, heidän asentonsa on varmempi, itsetietoisempi, nuo nuorukaiset näyttävät kuvassa lähinnä rekvisiitalta. Yleisvaikutelma, kultturelli, turvallinen ja feminiininen. Toinen kuva on myös ryhmäkuva, mutta täysin erilainen. Se on kuvattu ulkona, naamioidun korsun oviaukon edessä. Korsun sisätila on jotakin aivan muuta kuin ensimmäisen kuvan sisätila. Miten kuva on otettu? Tilanne on selvä, ruoka-aika. Ehkä keskellä seisova upseeri on sanonut miehilleen, ”Hei, nyt pojat kaikki tänne, Heiskanen (mikä kuvaajan nimi nyt ikinä on ollutkaan) ottaa meistä kuvan.” Miehet ovat kerääntyneet pakkiensa kanssa, kuka iloisemmin, kuka miettien että kaikkea turhuutta, juuri kun istuuduin. Kuva on otettu, miehet ovat jatkaneet syömistä, päivä on jatkunut iltaan ja yöhön. Pinnalta katsoen tämä kuva on ensimmäisen vastakohta. Järjetyksen, kulttuurin ja turvallisuuden elementit puuttuvat kokonaan, ensimmäisen kuvan huolellisen ja mietityn pukeutumisen sijaan tämä miesjoukko on saapunut kameran eteen kuka missäkin vetimissä. Tämä kuva on itsestäänselvästi täysin maskuliinen, siinä on toki vastakohta. Muut vastakohdat ovat kuitenkin osin pinnallisia, tämä toinen kuva ei suinkaan edusta barbariaa tai luontoa. Sota sinällään on kulttuuri-ilmiö, mutta lisäksi yhteiskunnallinen, yhteisöllinen oli. Korsu on porukalla rakennettu, ei sitä yksi erakko ole pystyttänyt. Kuvan porukalla on selvästi johtaja, kyseessä ei ole mieslauma, vaan pieni yhteisö jonka kamera on hetkeksi vetänyt fyysisesti kokoon. Miesten asujen moninaisuus ja huolettomuus on sekin kulttuuria; kaikissa armeijoissa ei olisi ollut sallittua edes ruoka-ajaksi riisua takkia tai lakkia. Jos armeijan selvimmät tunnukset, lakit, pakit ja sotilastakit poistetaan, näen mielessäni miten samalla tavalla pari noista miehistä ehkä on aikanaan metsätöissä samalla tavalla istunut syömässä. Näin tämä toinenkin kuva kertoo hierarkiasta, kulttuurista ja yhteisöstä, mutta hieman toisella tapaa, vähemmän itsestäänselvästi.
Mutta eksyin sivuraiteille. Kuvien välillä on noin kahdenkymmen vuoden aika. Ensimmäisen kuvan aikaan isäni on ehkä jo syntynyt, toisessa kuvassa hän on rintamalla. Vain kaksikymmentä vuotta, ja kuitenkin kuvat ovat kuin aivan eri maailmoista. Koettu aika ei ole lineaarista vaan muutoksen suhteellistuttamaa. Valokuva voi merkitä hetken aikaan, kronologiaan ja samalla sisällöllään suhteellistuttaa tuon ajan, antaa sille merkityksen ja oman äänen.

Väinö Louekari

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s