Katkos, aberraatio?

Menneisyyden paradoksi on siinä, että inhimilliseltä kannalta sitä toisaalta ei ole olemassa, ja toisaalta taas mitään muuta ei olekaan olemassa. Kuten kuulustelija vangilleen huomauttaa Orwellin teoksessa 1984, ei ole mitään paikkaa missä menneisyys vielä olisi säilöttynä, varastoituna. Menneisyys on tuhoutunut, kadonnut lopullisesti. Kuitenkin kaikki tekomme, päätöksemme ja arviomme pohjautuvat siihen. Muistimme mahdollistaa elämisen ajassa eteenpäin, toisin sanoen inhimillisen, koherentin elämän; käsitys menneestä ja käsitys tulevasta ovat yhtä ja samaa. Jos ihminen noustessaan pystyasentoon on samalla alkanut nähdä eteenpäin (huomatkaa miten kielikin yhdistää asioita) sekä konkreetisti, visuaalisesti että ajallisesti, jos hän on alkanut suunnitella (”jos nyt X, niin myöhemmin Y”), on hän samalla alkanut muistaa. Sama paradoksi pätee yhteisöihin. Tämän paradoksin näyttäisi historia kertomuksena ratkaisevan. Historia rakentaa menneisyydestä kertomuksen (tietenkin loputtoman määrän kertomuksia) jota, vaikka emme erehdykään pitämään menneisyytenä itsenään, kuitenkin pidämme totena. Analogia yksilön muistiin on riittävän läheinen; emme kuvittele muistimme olevan sama kuin menneisyytemme. Päinvastoin tiedämme muistimme liioittelevan, piilottavan, vääristävän, lisäilevän omiaan ja todennäköisesti valehtelevankin. Kuvaamme menneisyydestämme kuitenkin pidämme totena, meidän on pakko pitää sitä totena sillä sen varassa elämme jokapäiväistä, arkista elämäämme. Oma menneisyytemme muistimme kertomuksena on siis väistämättä tosi.
Millainen sitten on historian tosi? Rankelainen, kirjaimellinen tosi on tietysti paitsi asiallisesti myös loogisesti mahdoton, voimme myös unohtaa poliittisen toden selvästi liian naiivina ratkaisuna. Näyttäisi siltä, että oletamme historiaan samanlaisen toden kuin omaan muistiimme (en tiedä onko tämä biologisesti määräytynyt vaatimus, tuskin kuitenkaan); oletamme historian olevan ymmärrettävää ja koherenttia. Sen lisäksi oletamme historian olevan kehitystä, olevan täydellistymistä (koska muistimme kertoo meidän itsemme kehittyvän, täydellistyvän). Äkkipäätä tämä vaistomainen analogian vaatimus vaikuttaisi itsestään selvältä, onhan menneisyys inhimillisten olentojen toimintaa, laadultaan nykyhetken kaltaista. Analogia ei kuitenkaan ole tosi, ja siksi historialle esittämämme vaatimus onkin kyseenalainen. Muistin kohteenahan on yksilö itse, muisti on kertomus yksilön sisäisestä elämästä, ei maailmasta. Ja siksi, tämä on ymmärtääkseni tärkeää, muistin käsitys koherentista, ymmärrettävästä ja täydellistymisestä kohdistuu yksilöön joka katsoo itseään, siksi koherentin, ymmärrettävän ja kehittyvän käsitteet eivät toimikaan suhteessa maailmaan. Arvioimme siis historiaa väärin, vain omaan itseemme soveltuvin kriteerein. Aristoteleen lausumassa ihmisestä poliittisena eläimenä on yleensä painotus ensimmäisessä sanassa, mutta ehkä sen pitäisikin olla toisessa.
Jouduin tätä miettimään syksyisen Jerusalemin-seminaarin jälkeen. Varsin perusteellisesti dokumentoituna (kuva tietysti tarkentuu edelleen) ihmisten toimintana holokaustin tietysti pitäisi olla selitettävissä ja siten ymmärrettävissä. Selitysmalleja toki on paljonkin Hannah Arentista aina Chiristopher Browningiin ja Daniel Goldhageniin. Miksi selitysmalleja on niin paljon, miksi toteennäytetystä tapahtumahistoriallisesta ongelmasta ei tule yksimielisyyttä, vaan päinvastoin uusi tulkintoja ja kiistoja syntyy jatkuvasti? Sama ongelma hieman toisin sanoin; miksi kaikki selitysmallit tuntuvat riittämättömiltä, miksi ne tuntuvat vain sivuavan jotakin keskeisen tärkeää, joka kuitenkin jää varjoon? Vastaus on ymmärtääkseni se, että holokaustissa on piirteitä, ei, ei piirteitä vaan holokaustin ydin sekä ajatuksena että toimintana tekee siitä niin selvästi uniikin; se todellakin on historiassa ainutlaatuinen eikä vertaudu oikein mihinkään. Miten siis selittää uniikki? Miten varsin tavanomaisista, toistuvista ilmiöistä ja kehityskuluista syntyy historiallisessa perpektiivissä räjähdyksen nopeudella jotakin laadullisesti, ajatuksellisesti täysin uutta, jotakin jolla ei ole todellista edeltäjää ja joka vielä toimintana, lukemattomina tekoina noudattaa omaa ajatustaan tavattoman tarkoin ja uskollisesti? Yksi mahdollisuus on sanoa, ettei holokausti pohjimmiltaan olekaan selitettävissä, että se on historian katkeama, aberraatio. Holokausti on hirviö, josta emme voi toivoakaan oppivamme muuta kuin korkeintaan sen, miten ehkä välttyä hirviön uudelta vierailulta. Mutta miksi se olisi vääristymä, historian katkeama? Se on vääristymä koska emme voi sitä ymmärtää, mutta tämän tekstin alussa juuri kävi ilmi, että kenties arvioimme historiaa väärin kriteerein, historialta edellyttämämme ymmärrettävyys ei ehkä olekaan sovelias tehtäväänsä. Mutta jos hyväksymme selitysten pohjimmaisen puutteellisuuden ja samalla hylkäämme ajatuksen vääristymästä, katkeamasta, jää ongelma jäljelle. Uniikki, mutta ei aberraatio, mihin tämä meidät johtaa? Siihen, että holokausti on uniikki vain tähän asti ja siihen, että koska se (uniikkina) on selittämätön, niin kaikki yrityksemme torjua sen uutta tulemista ovat vain näennäisiä, vain tuulen pieksämistä. Ei kovin lohdullinen johtopäätös, tarkemmin ajatellen mahdollisimman pessimistinen. Yritetään jotakin optimistisempaa: ”On aivan oikein että on kilpailevia teorioita ja tulkintoja, niinhän historiankirjoituksessa täytyykin olla. Ajan myötä ehkä kuva tarkentuu ja muodostuu jonkinlainen karkea yhteisymmärrys, konsensus eri tulkintojen välille. Joka tapauksessa historiassa kuuluukin olla eri tulkintoja.” Näinhän optimisti argumentoisi, mutta se ei aivan riitä. Ajatus kilpailevista tulkinnoista pitää sisällään sen, että eri tulkinnat ovat omalla logiikallaan kukin riittäviä ja ehjiä, eiväthän ne muutoin voisi kilpailla. Holokaustin kohdalla minusta tuntuu kuitenkin siltä, että eri tulkinnat eivät sitä ole. Niin että siinä meni tämä optimistisempi näkemys. Jääkö enää muita vaihtoehtoja kuin nuotion valopiiristä pimeään toistaiseksi karkoitettu hirviö? Eräs aivan ilmeinen mahdollisuus tietysti on, mutta siihen ei kukaan ole suhtautunut vakavasti enää aikoihin. On mielenkiintoista, että vaikka itsessämme tunnistamme tietoisen pahan mahdollisuuden, emme sitä kuitenkaan hyväksy yhteiskunnallisessa ja vielä vähemmän historiallisessa keskustelussa. Vasta-argumenttina on toki selvää, että pahan käsitteen hyväksyminen kovin helposti johtaisi loogiseen kehään, myös fanatismin vaara on lähellä (ymmärrän hyvin kirkon asenteen kataareja kohtaan, keinot tietysti olivat mitä olivat). Looginen kehä ja/tai fanaattisuus kuitenkin luonnehtivat monia (aikanaan) aivan vakavasti otettuja selitysmalleja, esimerkkeinä vaikkapa Spengler, Marx ja omana aikanamme Fukuyama. Samoin tietysti pahan hyväksyminen kategoriaksi aiheuttaisi uusia kysymyksiä, mutta ne olisivat sitten sentään uusia. Niinpä luulen, että painavin syy onkin muualla, siinä että kaikesta huolimatta olemme edelleen Valistuksen lapsia. Valistukselle sekä ihminen että maailma ovat kehittyviä, täydellistyviä. Sukupolvi sitten maailma ja ihminen olivat hieman huonompia, hieman epätäydellisempiä kuin nyt. Vastaavasti sukupolvi jokaisesta nykyhetkestä eteenpäin maailma ja ihminen ovat hieman parempia, hieman täydellisempiä kuin nyt. Tulevaisuus on Valistukselle ja pitkälti vielä meillekin toivon aluetta (toivon aluettahan sen on Marxille ja Fukuyamallekin), mutta tulevaisuuteen toivona ei sovellu ajatus tietoisesta pahuudesta. Toisaalta ajatus katkoksesta, aberraatiosta näyttäisi edellyttävän tämän Valistuksen suuren skeeman; jos on katkos, on tietysti oltava jotakin joka katkeaa. Koska Valistuksen skeema ei tietenkään ole ollut uskottava enää aikoihin (vaikka siihen jollakin tapaa vaistomaisesti uskommekin), häivää myös pohja aberraation ajatukselta.
Päästäänkö tässä nyt mihinkään lopputulokseen, miten historia toimii menneisyyden paradoksin ratkaisijana, mitä teemme huomattavan tärkeiden ja uniikkien ilmiöiden kanssa? Onko holokaustin suhteet muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että hirviö pysyy loitolla, onko paha käsitteenä vain lasten ja fanaatikkojen käyttöön soveltuva?
Enpä tiedä, pitää miettiä

Väinö Louekari

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s