Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2013

Liikunnan loppu – viimeinen ihminen

Kun ihmiskunta kehittyy, vaurastuu ja nostaa elintasoaan, niin se samalla myös rappeutuu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Näin on jos väitteet ihmisten yhä huononevasta kunnosta, lisääntyvästä ylipainosta, joka puolelle leviävästä korruptiosta liittyen ihmisten luontaiseksi sanottuun ahneuteen ja oman edun tavoitteluun pitävät paikkansa. Saavuttaako rappeutuminen noidankehän, jolta ei ole paluuta? Jotta liikunnan loppu ja sitäkautta ihmisen rappeutuminen ei näyttäisi niin uhkaavalta niin voisiko synnyttää pelastukseksi eräänlaisen liikunnan ideologian samaan tapaan kuin esim. kommunismi, fundamentaalinen islamismi, fasismi tai kansallisnationalismi. Liikuntaismi ? Mitähän se olisi på svenska eller in english?

Jo lapset ovat ylipainoisia ja huonokuntoisia, samoin koululaiset, varusmiehet ja opiskelijamiehistä 40% ja naisista 25% on ylipainoisia. Syystäkin valtion johtajat ovat huolissaan. Kun USA:n armeijan kenraalilta kysyttiin, mikä on maailman sotilasmahdin heikko kohta, niin vastaus oli – jalat, jotka pettävät ylipainon alla. Kaikki tietävät ylipainon syyn : liian vähän liikuntaa ja liian paljon ruokaa. Ylipainon myötä liikunnan aloituskynnys nousee ja liikunta kenties loppuu ja ahminta lisääntyy. Sillä eräät syövät ja juovatkin suruun, toiset iloon ja kolmannet tarpeeseen. Ihminen pyrkii stimuloimaan mielihyväkeskustaan monin eri keinoin ja joistakin on hyötyä ja joistakin haittaa. Siinä järki tuppaa joskus jäämään toiseksi. Liikunta ja tupakka aiheuttavat mielihyvää. Elämä on valintoja.

Elämän merkityshän ei kuitenkaan perustu elämän pituuteen vaan erilaisiin hyviin ja huonoihin tapahtumiin elämän varrella. Mieluummin tietenkin hyviin. Siinä mielessä pitää pohtia ihmisen itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa. Saako hän tehdä sillä mitä haluaa; lihoa, laihtua, tehdä lävistyksiä ja tatuointeja, olla pesemättä, myrkyttää sitä tupakalla, alkoholilla, huumeilla tms. Pitääkö meidän jatkuvasti ja ylenpalttisesti suojella lähimmäisiämme, jos he omasta mielestään elävät täyttä ja nautinnollista elämää vaikkakin ehkä lyhyttä. Tietenkin huonoista elintavoista tulee kipuja, kärsimystä ja niiden hoitamisesta nykyisin valtavasti kuluja. Mutta jos niitä ei tulevaisuudessa poliittisella päätöksellä korvattaisikaan? Joskus politiikassa puhuttiin tuotantovälineiden haltuunotosta. Nyt voisi vaatia liikuntavälineiden ja tilojen haltuunottoa, jolloin ne voitaisiin vapauttaa kaikkien käyttöön ilmaiseksi. Terveyden ja hyvinvoinnin edellytyksethän jakautuvat epätasaisesti. Matalasti koulutetut ja pienituloiset liikkuvat vähiten ja heiltä puuttuvat myös eräät liikuntamahdollisuudet. Tietenkin ulkona luonnossa voi liikkua – luovuudelle sijaa! Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan vain joka 10.s suomalainen liikkuu riittävästi ja monipuolisesti. Mutta kenen ongelma liikkumattomuus on ; valtion ja tuotantolaitosten vai jässikkämäisen kansan. Onko ongelma jos eräät haluavat elää lujaa ja kuolla nuorena? Riittääkö Suomella terveitä työntekijöitä? Siitä kai on kysymys?

Aikanaan antiikin Kreikassa oli lääketieteeseen kytköksissä oleva kehotus itsensähuolehtimiseen. Ideana oli saada ihminen sisäistämään moraalinen kuri ja itsesäätely. Nykyisin kai terveyttä eli liikuntaa, ravintotietoutta jne. propagoidaan, jotta ihminen tuntisi itsensä huonommaksi ja hänet saataisiin ponnistelemaan kohti normaaliutta. Silloin me hyväksymme hänet joukkoon. Tunnemmeko esim. samaa vihaa ja halveksuntaa onnellista lihavaa kohti kuin sitä joka saa rahaa tekemättä töitä?

Terveystiedon opettajana olen pohtinut pitäisikö kertoa enemmän terveellisistä elintavoista kuin sairauksista kuten nyt opetussuunnitelma painottaa. Pitäisikö kertoa miten elämästä tulee nautinnollista ja merkityksellistä vaikka siihen sisältyisikin terveydelle vaarallisia käyttäytymistapoja. Olisiko tämä eettiseti ja moraalisesti hyväksyttävää? Rappeutuisiko ihminen, sortuisiko ihmiskunta ja kuka olisi viimeinen ihminen ? Vai pitääkö sittenkin ylhäältäpäin ohjata ihmisen käyttäytymistä ja puuttua hänen ruumiiseensa ja antaa ihmiskunnan vanheta ja kasvaa?

Mikko Heinonen

OSAAN – KELPAAN – USKALLAN – ONNISTUN – Nuoruuden panikointia ja vanhoja tansseja

Noilla otsikon neljällä sanalla olen tsempannut itseäni usein jännittävissä tilanteissa. Uskon myönteisen puheen voimaan ja koen, että sanat auttavat, jos epäusko valtaa mielen.
Olin nuorena kova jännittämään esiintymistilanteita, erityisesti puhumista yleisölle. Esitelmiä pitäessä sanat aluksi katkeilivat ja pahinta oli, kun lukion kakkosella pitäessäni vaativaa äidinkielen esitelmää, alkoivat polveni kirjaimellisesti – kuten sanonta kuuluu – ”lyödä loukkua”. Jouduin pitämään esitelmäni loppuun istuen. Se meni lopulta hyvin, mutta muistan tuon kokemuksen loppuelämäni.

Äidinkielen opettajaani se ei kuitenkaan näyttänyt jääneen kaivelemaan, koska hän ylioppilaskeväänäni pyysi minua pitämään yo-juhliemme ylioppilaan puheenvuoron. Vieläkin jaksaa ällistyttää, kuinka ison riskin opettaja uskalsi ottaa pyytäessään minulta tuota puhetta. Opettaja uskoi minuun kuin vuoreen ja vaikka silloin en kyennytkään ottamaan tehtävää vastaan, vahvisti opettajan luottamus itsetuntoani tulevia esiintymisiä varten.

Opetustyössäni olen tänäkin lukuvuonna kuullut muutamaan otteeseen oppilaan sanovan: ”En osaa tätä”. Olen todennut noissa tilanteissa: ”Ei haittaa, sillä koulu on sitä varten, että täällä opetellaan ja opitaan ja, että itselleen kannattaa puhua mieluummin myönteisesti kuin kielteisesti esim. sanoin ”minä opin”, ”minä haluan oppia”.

Tästä oppimisesta ja halusta oppia saimme hyvän näytön viime perjantaina, vanhojen päivänä. Jollen vihaisi sanaa ”huikea”, kuvailisin oppimisen tulosta tuolla termillä. Opiskelijat olivat niin motivoituneita ja sitoutuneita tanssiaskelten harjoitteluun, että lopputulosta oli perjantaina mukava katsella. Erityisesti poikien suorituksia on syytä ihailla, sillä monet heistä lähtivät lähes täysin nollapisteestä tanssiaskelten harjoitteluun. Tänä vuonna tosin oli muutamia poikia mukana vanhojen tansseissa toistamiseen. Heidän osaltaan sanonta ”harjoitus tekee mestarin”, osoittautui todeksi; kaikki pikku asiatkin olivat hallussa ja tanssiin pystyttiin myös eläytymään – eräät jopa hymyssä suin.

Varmasti useimpia tanssijoita jännitti esiintyä koko koulun ja kotiväen edessä, ja Ouluhallissa tuhansien ihmisten edessä, mutta kaikki meni hienosti. Tahdonkin tässä vielä kiittää kaikkia ihania tanssijoita. Teitä oli ilo opettaa! Kiitos myös rohkeille juontajille, Pinjalle ja Roosalle, jotka otitte haasteen vastaan ja suoriuduitte siitä mainiosti!

Palatakseni vielä tuohon nuoruuteni paniikkitilanteeseen, uskon sen juontaneen juurensa paitsi nuoruuteen kuuluvasta epävarmuudesta, myös vaativasta kotikasvatuksesta. Kovan vaatimisen sijasta haluaisin itse vanhempana ja opettajana pikemminkin rohkaista ja kannustaa. Tärkeintä on hyväksyä itsensä ja uskoa itseensä. Muista aina: sinä osaat, kelpaat, uskallat – onnistut varmasti!

Merja Halme-Karjalainen

KIIRE LOPPUI

Kirjoitan tätä hengentuotetta kotona, sairaslomalla. Joskus tarvitaan muistutus siitä, että elämä on hyvin ohuen langan varassa. Koko alkusyksyn syyslomaan saakka päivät oli ohjelmoitu täyteen jos minkälaista menoa ja asioita, jotka piti saada tehtyä. Sitten eräänä aurinkoisena päivänä kaikki kiire loppui.

Monia asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun niitä ei enää ole, hyvänä esimerkkinä terveys. Ihmismuisti on myös lyhyt. Muutaman kuukauden päästä olen todennäköisesti unohtanut kovat kokemukset ja mukana taas samassa oravanpyörässä. Toisaalta kaipaan työtä, toisaalta on helpotus joskus saada levähtää, unohtaa kiireet ja antaa aikaa itselle ja perheelle.

Ihmisen täytyy saada tuntea olevansa tarpeellinen. Monesti tämä toteutuu työn kautta. Tuntuu tosi epäreilulta, että vuosien opiskelun jälkeen ei koulutusta vastaavaa työtä löydy. Ihminen tuntee olevansa arvoton, tuntuu siltä, että kukaan ei tarvitse, kaipaa eikä arvosta. Näitä tunteita olen itsekin kokenut opetusalan pätkätyöläisenä. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät käy töissä. Tällöin korostuu ihmissuhteiden merkitys, ihminen kaipaa erityisesti sitä, että on tärkeä toisille ihmisille. Siksi on hienoa, että Laanilassa opiskelijoilla on mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä ja ilahduttaa yksinäisiä ihmisiä.

Mediassa on jo kauan rummutettu sitä, että työntekijöistä tulee pula, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. Nyt tuntuu siltä, että meitä on huijattu. Joillakin aloilla työntekijöitä todella tarvitaan lisää, toisaalla taas työntekijöitä irtisanotaan suurin joukoin. Kannattaa siis miettiä, mitä alaa lähtee opiskelemaan. Kalevassa kerrottiin arkeologista, joka ryhtyi opiskelemaan röntgenhoitajaksi, koska hoitoalalla on paremmat mahdollisuudet saada työtä ja parempi palkka.

Toisaalta työ saisi olla myös mielekästä, ei kannata lähteä opiskelemaan jotain alaa pelkästään rahan takia. Itse lähdin opiskelemaan biologiaa sen takia, koska olin kiinnostunut siitä aineesta kaikkein eniten. Jälkikäteen ajateltuna olisin voinut valita paremmin, en kuunnellut varoituksia siitä, kuinka vaikea biologian opettajan on saada töitä. Toisaalta viime vuodet ovat antaneet varmuuden siitä, että juuri tämä ala on minulle se oikea, tätä työtä haluan tehdä.

Työnhakijana vaaditaan suurta sinnikkyyttä, jotta saa jalkansa jonkin oven väliin ja saa sen ensimmäisen työpaikan. Pitäisi olla sekä hyvä koulutus, sopivan ikäinen (nuori) että riittävästi työkokemusta. Jos joutuu työttömäksi keski-ikäisenä, on hyvin vaikea enää löytää uutta työpaikkaa. Elämä tuntuu monesti haasteelliselta, työttömänä hakea töitä, sairaana odottaa toipumista ja opiskelijalla (ja opettajalla) lähteä aamulla kouluun (varsinkin kovalla pakkasella). Siitä kun päivä lähtee käyntiin, niin monesti huomaa, että kannatti herätä ja nähdä vaivaa.

Olen kuullut lapsieni monesti sanovan, että olisinpa sairas, ettei tarvitsisi lähteä kouluun. Niin, ehkä on mukavaa sairastaa muutama päivä peiton alla, mutta mietipä sitä, että joutuisit viettämään kotona kuukausia. Et voisi käydä harrastuksissa, nähdä kavereita etkä ajaa pyörällä, skootterilla tai autolla. Sairaana olemisesta voi olla joskus ”hyötyäkin”, saa uutta perspektiiviä elämään ja alkaa arvostaa enemmän omaa työtään tai opiskelupaikkaa ja muita ihmisiä.

Lopuksi viikon vitsi: Potilaalle piti tehdä aivojen siirto. Lääkäri selitti: – Miehen aivot maksavat 5000e ja naisen aivot 1000e. -Mistä johtuu noin suuri hintaero, ihmeteltiin. – Naisen aivoja on käytetty, mies selitti.

Paula Vuolo