RAKKAUTTA JA RAJOJA – VAPAUTTA, EI MIELIVALTAA

Me kaikki tiedämme, että pieni lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja kehittyäkseen tolkulliseksi aikuiseksi. Olenpa joskus kuullut sanottavan, että tärkein sana, mikä lapselle pitää opettaa on EI.

Mutta entäs me muut? Te nuoret ja me eri-ikäiset aikuiset? Tarvitsemmeko me enää rajoja? Entä voiko rajojen puutteessa kasvanut enää vanhempana opetella tuntemaan omia rajojaan tai voiko niitä enää lapsuusiän ohittaneelle opettaa?

Minä uskon, että rajattomuudessa eläminen on epämiellyttävä kokemus, tunnetason kaoottinen olotila, johon ihminen hakee reunoja, törmäilee päämäärättömasti toivoen, että pää kolahtaa johonkin seinään. Ja jos sitä peräseinää ei löydy, ihminen sopeuttaa itsensä vellovaan maailmaansa, tekee siitä itselleen siedettävän, mutta lähellään eläville epämukavan ja arvaamattoman.

Meidän tämänhetkinen yhteiskuntamme ihannoi äärimmäistä individualismia, yksilön mahdollisimman suurta vapautta toteuttaa itseään. Olen joskus pohtinut, onko nykyinen yksilönvapauden ylistys seurausta siitä, että nyt aikuisiässä olevat ovat 1960-luvun vapaan kasvatuksen tulosta. Silloinhan vannottiin kasvatuksessa summerhilliläisen vapautta, ei mielivaltaa –ideologian nimeen. Ja hippiliike julisti: ”Do whatever you like…” Tämän moton jatkon tosin monet unohtivat: ”as long as you don’t hurt anybody”.

Hippiaatteen tunnuslauseen loppuosassa se yksilönvapauden raja tuleekin. Voisiko sen sanoittaa myös niin, että vapauteni raja on vastuuni muista. Tai niin, että ihminen tarvitsee rakkautta, jotta hän kokee olevansa hyväksytty ja turvassa. Ja rajoja, jotta toiset ihmiset voisivat kokea samoin.

Kokemukseni on, että ehkä suurin tyydytystä tuova asia ihmiselle on, että hän voi korjata paitsi tekemiään virheitä myös itseään. Kun näkee itsessään mahdollisuuden jatkuvaan korjausliikkeeseen, elämä ei ole näköalatonta vaan kaikessa on läsnä toivo.

Uskon, että valtaosalla ihmisistä on päänsisäinen EI antamassa rajoja. Se ei ole mukava ääni, etenkin jos se on vanhemman, opettajan tai jonkun muun auktoriteetin kielto, jota tekee mieli vastustaa. Mutta sen kanssa voi ja kannattaa ystävystyä, koska sen ohjaamana oman mielen rajat löytyvät. Ja uskon myös, että koskaan ei ole liian myöhäistä asettaa rajoja rajattomalle. Siinä kasvattaja joutuu sietämään vastustusta ja ottamaan vastaan pettymystä ja vihaakin.

Elämää ei voi hallita, mutta toimintaa ohjaavaa tunne-elämää voi. Silloin ei ole mielivaltaisten tunnemyrskyjen armoilla vaan vapaa tekemään valintojaan niin kuin itse tahtoo.

Paula Lavanko

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s