Elimu ni haki ya watoto wote! Koulutus on jokaisen lapsen oikeus!

”Mattias on kuulovammainen, seitsemänvuotias tansanialainen koulupoika. Hän on yksi Suomen Lähetysseuran kummilapsista, jonka koulunkäynnin suomalaiset kummit ovat mahdollistaneet. Ilman apua Mattias ei olisi päässyt kouluun lainkaan. Hän käy kunnallisista koulua kolmena päivänä viikossa mutta karkaa kouluun myös muina päivinä. Hänellä on loppumaton oppimisen jano.”

Kuuntelen hämmentyneenä; poika karkaa kouluun, ei koulusta. Meillä Suomessa taitaisi tilanne olla toisinpäin. Suomalaisessa koulussa ei viihdytä, vaikka meillä on kaikki uusimmat pelit ja vehkeet opetuksen apuna ja tukena. Virikkeitä on valittavaksi asti, havainnollistamistapoja vielä enemmän.

Kuva

Välituntileikkejä

Vietin marraskuun alussa kaksi viikkoa Tansaniassa, Mwanzan kaupungissa koulutusmatkalla. Pieni suomalainen opettajista ja kirkon kasvattajista koostuva ryhmämme veti muun muassa seminaarin paikallisille esi- ja alkuopettajille, vieraili esikouluissa, alakouluilla ja yläkouluilla, Kassan yksityiskoulussa sekä Makumiran yliopistossa.

Tapasimme ryhmämme kanssa ennen varsinaista matkaa ja suunnittelimme seminaaria. Eniten meitä jännittivät ja huvittivat koulutuksen puitteet. Meillä ei olisi yhteistä kieltä koulutettavien kanssa ja opetusvälineet löytyisivät kuulemma pihalta: kivet, pullonkorkit, lehdet ja kukat. Ei ollut videotykkiä, ei tietokonetta. Ei kannattanut työstää hienoa PowerPointia vaan piti palata opetuksen alkulähteille: kohdata toinen ihminen ilman apuvälineitä.

Kuva

Ruokailun jälkeen oppilaat pesivät itse astiansa

Aloitamme seminaarin ryhmäytymisharjoituksilla. Leikimme Nooan arkkia: parinani oleva masai-nainen lähtee liikkeelle, potkii ilmaa ja kiljuu. Apua! Olen niin aasi, etten tajua hänen esittävän aasia. Matkin kuitenkin pariani: enpä ole aikoihin huitonut jalkojani niin korkealle ilmaan, päästänyt niin karmivia kiljaisuja ja ollut niin täydellisesti epämukavuusalueellani. En ole myöskään pitkään aikaan nauranut niin hersyvästi, tarttunut hetkeen ja nauttinut. On huikaisevaa tajuta, että vuorovaikutus syntyy, vaikkei yhteistä kieltä olekaan. Leikki, laulu ja yhdessä nauraminen riittävät yhdistämään meidät. Loppupäivän parini haluaa kulkea kanssani käsi kädessä. Suomalainen lukion opettaja hämmentyy mutta ojentaa silti kätensä. Se, mihin sanat eivät riitä, korvataan hymyllä ja kosketuksella.

Seminaarimme teemana on ”Lapsi on ilo!” ja tavoitteena on esitellä ja opettaa paikallisille opettajille uusia, vuorovaikutteisia opetusmetodeja: Miten oppia hyödyntämään oppilaalla jo oleva tieto ja taito? Miten saada opetuksesta oppilaslähtöistä? Miten luoda vuorovaikutus opettajan ja oppilaan välille? Seminaarin päätteeksi pyydämme palautetta: mikä uusista työtavoista jäi parhaiten mieleen? Mitä voisi käyttää omassa opetuksessaan? Olimme ajatelleet, että palaute annetaan suullisesti, ja yllätys olikin valtava, kun koulutettavat haluavat esittää palautteen meille oppimillaan uusilla työtavoilla: leikin, draaman, nukketeatterin ja lattiakuvien avulla.

Kuva

Iloisia koululaisia

Jos oppilaiden innostuneisuudessa ja asenteessa meillä suomalaisilla olisi peiliin katsomisen paikka, rangaistuskäytänteissä olemme oikealla tiellä. Yhdessä vierailemassamme esikoululuokassa istuu toisia paljon vanhemman oloinen poika. ”Hän on tyhmä. Hänet on palautettu kolmannelta luokalta esikouluun!” Huh! Olisipa noloa ja itsetuntoa syövää joutua alennetuksi kolme ikäluokkaa. Ei siinä ainakaan viisaammaksi muuttuisi. Olen myös hyvilläni, että suomalaisissa nykyluokissa karttakepit eivät ole enää pitkään aikaan olleet rangaistusvälineitä. Yhden kerran omassa lapsuudessani häpeänurkassa seisottuani voin sydämestäni todeta, ettei siellä oppinut mitään muuta kuin pelkäämään. Ja pelko toimii tehokkaana esteenä oikealle oppimiselle.

Kotiin palattuani olen prosessoinut kaikkea tapahtunutta. Naiivisti ajattelin meneväni kauas opettaakseni toisia, mutta opinkin itse. Opin olemaan armollinen itselleni, jos en joka vuosi jaksa uusia opetusmateriaaliani. Opin olemaan ahdistumatta, jos en ehdi lukea kaikkia uutuuskirjoja. Opin olemaan tyytyväinen itseeni, vaikka en tunnistakaan kaikkia sosiaalisen median sovelluksia ja niiden pedagogisia mahdollisuuksia. Tärkeintähän on kuitenkin toisen ihmisen kohtaaminen, oman ajan antaminen toiselle, kuunteleminen ja kuuleminen, yhdessä oleminen. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Elimu haina mwisho! Oppimisella ei ole loppua!

Hanna Naalisvaara

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s