MARRASHARMAITA HAAVOJA

Katsoessani ulos harmauteen, käy mielessäni: jokaisella on haavansa. Sitä vaan ei kovin usein edes huomaa ajatella. Kiduttaa kenties turhaan itseään ajatuksella, että kaikilla muilla menee hyvin, ja itsellä on tämä ja tämäkin haava, jota pakottaa sunnuntaiaamuisin tai ohikulkevia pariskuntia katsellessa. Mutta jokaisen rohkean ja säteilevän hymyn takana on omat itkunsa, itkettyinä tai kohtaamattomina, ja jokaisella onnellisella ja menestyneelläkin ihmisellä aristavat kohtansa.

Se, joka on työpaikalla voittamaton ja etevin kaikista, saattaa pyyhkiä salaa (kiukun)kyyneleen nähdessään jossakin juoksevan toppahaalarienkelin, sillä hän näkee siinä lapsen, jota ei itse koskaan voinut saada. Hän, joka taas tuon pulleaposkisen pienen energiapakkauksen saa syliinsä kumartuen pyyhkimään sen nenää, lämmittämään pakkasen puolukanpunaisiksi nipistelemiä talviposkia, on voinut saada ensimmäisen perhekokemuksensa vasta tuon lapsen synnyttyä elettyään rikkinäisen ja kylmän, hieman irtonaisen tuntuisen lapsuuden, jossa äiti ja isä elivät kulissiavioliitossa eivätkä olleet ikinä kotona. Tai hän voi miettiä, miten kummassa jaksaa luhistumatta pitää huolta siitä ja sen sisaruksesta työntäyteisessä elämässään, josta näiden lasten isä – tai äiti – hävisi syystä, jota ei koskaan hänelle viitsitty kertoa.

Hän, joka on laiha ja kaunis, voi sisällään surra rakkauden, joutilaisuuden ja perustelemattoman lämmön perään ja kantaa ohuilla hartioillaan salaisuutta öisistä ahmimisista, oksenteluista ja kaiken nielevästä itsekritiikistä, yksinäinen kaivata kaiholla seuraa joutilaisuutensa tilalle… ja rakkaiden ympäröimä kuulla uutisen parantumattomasta sairaudestaan. Joku voi olla ikuisesti vankina omassa peilissään, pääsemättä koskaan karkuun elämänsä pahinta tuskan ja hajanaisuuden aiheuttajaa – omaa itseään. Kukaan ei pääse menneisyyttään pakoon eikä sellaista sielua olekaan, johon ei koskaan olisi sattunut. Sielun olemassaolonhan tuntee vasta, kun siihen yhtäkkiä tekee kipeää.

Ja eiväthän kaikki haavat suinkaan ole noin suuria ja traagisia. Haavoja on pieniä ja suuria, menneitä ja nykyisiä. Ne voivat olla menetyksiä, tai ehkä jonkin tärkeän menettämisen pelkoa, ja täysin yllättäviäkin. Samakin asia voi toiselle olla mitätön pintanaarmu ja toiselle avohaava. Mutta jokaisella meistä on haavansa. Ja minäkin, katsoessani vielä jokunen aika sitten kaihoten toisiinsa uppoutunutta nuorta paria, joka näki joka hetki toistensa silmistä paitsi halun ja ikävän myös lupauksen: ”me pidämme toisistamme huolta ja elämme elämäämme yhdessä eteenpäin”, tunsin auki repeävän haavan sisälläni täysin määrittelemättömässä kohdassa. Oliko se vatsassa? Ei, oliko se aivoissa? Varmastikaan ei. Oliko se käsivarsissa, joita pakotti? Silmissä, joiden yläluomien taakse kirvelevät kyyneleet pakkautuivat?

Jossakin se oli, mutta en voinut osoittaa sen kohtaa. Se ei ollut missään, ja yhtä aikaa se kuitenkin oli kaikkialla. Mutta samalla tajusin, että minulla oli ja on monta ehjää kohtaa siinä, missä jollakin toisella – rakastuneella, menestyneellä – on haava. Sain olla monesta ehjästä kohdasta onnellinen, ja muistuttaa itseäni, että tässä juuri, tässäkin saattaisi olla kipu, tai pahimmillaan tyhjyys. Ei terveestä suustakaan koskaan muista iloita, ennen kuin jokin rakko tai ien tai kipeä hammas, herpes, rohtuneet huulet tai tulisesta ruuasta palanut kieli alkaa kiusata ja vihoitella.

Pystyn katsomaan menneisyyteen ehkä lähes täydellisen kirkkain silmin, ja hyväksymään ilolla tähänastisen kohtaloni. Montakaan kertaa tämän elämäni aikana minun ei ole tarvinnut kysyä katkerana käsiäni kohti taivasta kurotellen: Miksi kävi näin? Ei. Yleensä asioilla ja tapahtumilla on ollut tärkeä paikkansa elämäni kulussa. Joitain kolhuja tietenkin on. Kuten se, että olin aina erilainen: pienempi kuin muut. Sen takia minuun ei aina uskottu, eikä minua asetettu samalle viivalle, sain erityiskohtelua, ”helpotuksia”, ihmettelyjä, jopa sääliä. Kuitenkin tuo sääli oli niin herttaisen osaaottavaa, ettei siitä näin lähes 20 vuotta myöhemmin voi ehkä enää olla vihainen, tai edes pahoillaan. Eihän minua säälitty sairaudesta, lihavuudesta tai tyhmyydestä. Minua säälittiin siitä, että olin niin pieni, että minut jaksoi nostaa ilmaan ja kantaa helposti mihin vain, siitä että olin ehkä liian pieni jaksaakseni nostaa painavia tavaroita tai heittämään suurta koripalloa korkealle koriin yhtä kaukaa kuin muut. Ja siitä että näytin vääjäämättömän nuorelta ikäisekseni, eikä todellista ikääni koskaan arvattu oikein.

Hah! Juuri nuo samat asiat koen nyt voimavaroikseni. Ehkä en näy kauas, mutta erotun kyllä joukosta. En yllä, mutta mahdun. Voin ojentaa jalkani suoraksi ja nukkua ongelmitta junan, bussin ja lentokoneen penkeillä. Tässä kaupungissa ei koskaan kävellyt vastaani kiinnostavaa miestä, joka olisi ollut minua lyhyempi ja siten poissuljettu. Potentiaalinen tuleva sulhaseni myöskään tuskin sanoisi minulle: ”Rakkaani, kantaisin sinut kyllä kynnyksen yli, mutta kun en millään jaksa nostaa sinua”. Päinvastoin, olen huomannut, että minua on suorastaan vaikeaa malttaa pitää maan tasalla. Heti kättelyssä herätän miespuolisissa olioissa vaiston kokeilla, kuinka kepeästi nousisin heidän käsivarsillaan ilmaan ja olalle ja kuinka kätevästi kulkisin reppuselässä. Minut on siepattu ilmaan koulussa, keskellä kaupunkia ja kannettu sänkyyn, suihkuun ja autoon. Minulle on sanottu naurettaviakin asioita kokooni liittyen. Eräskin totesi, että ”ethän sinä paina enempää kuin kissanruoka”. En edes viitsinyt saivarrella, että riippunee suuresti kissanruuan MÄÄRÄSTÄ, paljonko se milläkin annetulla hetkellä painaa.

Puhumattakaan siitä, että enää loukkaantuisin kun minua luullaan ikäistäni nuoremmaksi! Se saattoi kyllä olla musertava loukkaus 17-vuotiaana, mutta nyt kaivan nauraen esille paperini, kun ovimies niitä kysyy, ja oikein harmittelenkin mielessäni sitä, että ajokortista tämä nyt lopulta näkee todellisen ikäni: fakta, jonka pitäisin muutoin ihan mielelläni salassa ihmettelijöiltä, oppilailtani, tuttavuuksilta sekä Alkon ja kaupan tädeiltä.

Mutta aikanaan nuo asiat kyllä viilsivät ja jättivät haavoja, ehkä sellaisiakin, joista jäi arpi. Aloin ehkä vähätellä itseäni, en uskonut, miten hyvä ja kokonainen olinkaan, en arvostanut itseäni tarpeeksi enkä kokenut riittävää omanarvontuntoa. Ehkä en täysin vieläkään, sillä muutoin en kokisi yhäkin itseäni joskus liian pieneksi pitkien ”oikeiden” aikuisten rinnalla, ulkopuoliseksi porukassa, ei-toivotuksi toveriksi, epäuskottavaksi opettajatartädiksi oppilaideni vanhempien edessä. Vaikka järkeni sanoo, ettei aikuisuus ole koosta kiinni, olen yhä vielä joskus kuin nuhdeltu lapsi, jonka varteenotettavaa ideaa ei oteta vastaan varren ollessa riittämätön, tai väheksytty teini, jolle kesätyönhakupaikassa sanotaan tylysti ”mene kotiisi kasvamaan” ja jota kaverit eivät uskalla ottaa mukaan K15-merkinnällä varustettuihin leffoihin siitä pelosta, ettei heitä päästettäisikään sisään ”juniorin” kanssa.

Niin. Mutta ne haavat ovat pieniä verrattuna siihen, että en koskaan jäänyt pääsemättä lapsena äidin syliin, minua ei koskaan hylätty pimeään (paitsi kenties silloin, kun omaa kuritonta uteliaisuuttani kiipesin kaappiin ja kaaduin sen kanssa itseni samalla loukkoon saattaen), opin nopeasti niin lukemaan ja laskemaan kuin laulamaankin, eikä kukaan pitänyt minua epämiellyttävänä, vaan pienuuteni takia varsin söpönä. Ja ehkä tosiaan vasta vaikeuksien kautta löytää itsensä: ehkä olen juuri niin kokonainen kuin nyt olen vain sen pitkäjänteisen työn tähden, jonka olen mielessäni tehnyt käsitellessäni noita kasvuvuosien kasvamattomuuskipuja. Ehkä se omanarvontunto, mikä minussa on, kumpuaa juuri siitä, että joskus koin jääneeni sitä ilman. Jokainen senttini on siis täyttä jalostunutta tavaraa, eikä mitä tahansa höttöä, hiekalla jatkettua salmiakkijauhetta.

Eihän kukaan toinen ihminen lopulta voi kenenkään onnea tai eheyttä rakentaa. Itse sen tein. Eikä urakka ole vielä lähimainkaan valmis, senkin tiedän nyt paremmin kuin hyvin, sillä kun muutama syksy sitten suursiivosin koko elämäni ja avasin narisevin saranoin vinkuvan ikkunan, tuli sieltä navakka tuuli sisään. Tuuli, joka vei tunkkaisen hajun mukanaan, mutta oli toisinaan myös pirullisen kylmä, luihin ja ytimiin asti tunkeva, ja ehkä jopa läpivalaiseva.

Ja haavoista harmauteen: vuodenaikaan, jota moni saattaa tiedostamattaan jopa odottaa jonkinlaisena lupana saada masentua ja väsyä, myöntää rikkinäisyytensä ja vetäytyä sohvan nurkkaan nuolemaan haavojaan. Kenties haavamme ovat aina olemassa, mutta juuri kaamoksen tiukentaessa hiljalleen otettaan ne saavat pullahdella sielujemme syvyyksistä kuin sienet syksyiselle kankaalle. Elämme parhaillaan harmaata marraskuuta, joka maineensa veroisesti ei tänäkään vuonna ole pettänyt uskollisia fanejaan, vaan on ollut varsin harmaa ja pimeä muutamaa täysin utopistiselta tuntunutta poutapäivää lukuun ottamatta. Mutta voimattomina muuttamaan tätä tosiasiaa voisimme ehkä koettaa nähdä harmaan uudessa valossa. Harmaa on kaunis ja pehmeä mutta ennen kaikkea hyödyllinen väri. Liian moni ihminen ei näe sitä eikä tunnusta sen valöörejä. He näkevät mustan ja valkoisen, tumman ja vaalean, ja heille harmaa on hiirulaisten maastoon hukkuva väri, jonka kantajat eivät vain ole kunnolla kyenneet päättämään mitä mieltä olisivat tai kenen puolella seisoisivat ja jotka eivät tajua että kun kumartaa, samalla väkisinkin pyllistää. Heidän nähdäkseen harmaa on kaikkien ja ei kenenkään miellyttämisen välivaihtoehto, sillä heille se on vain epämääräinen tummuusaste mustan ja valkoisen välissä. Mutta eihän se ole. Harmaa voi myös taittaa punertavaan, hopeaan, siniseen, vihreään. Se voi näyttää tummemmalta eri valoissa ja eri säällä. Riippuu myös, mistä materiaalista harmaa kohde on muodostunut. Yhtä lailla kivikova kallio kuin ilmavan höttöinen pilvikin voi olla harmaa.

Harmaa on rohkeuden väri. Vaatii sekä tietoa, taitoa, älyä että uskallusta katsoa ja nähdä se. Ymmärtää jyrkkien kahtiajakojen tarpeettomuus ja jopa tuhoisuus. Murhaaja voi olla uhri, kunnollinen ihminen voi olla seksuaalinen hurjastelija, puolisoaan rakastava ihminen voi pettää, hölmö voi olla viisas ja sosiaalinen äärimmäisen ujo. Se, joka on eniten äänessä, ei aina ole se, jolla on eniten sanottavaa, ja jokaisen tuntema toveri ehkä maailman yksinäisin ihminen. Musta ja valkoinen ovat toki kauniita, häikäiseviä ja aina toimivia värejä, mutta harmaa – siinä on kiteytyneenä katsomisen ja kyseenalaistamisen uskallus. Tämän marraskuisen väriopin myötä nauttikaamme – vielä kun voimme – tästä kuusta ja siitä, että kotiemme nurkissa lojuvat pölyt niin kuin silmärypytkin peittää nyt armahtava pimeys, sillä aivan pian hyökkää päälle valoisa, tuikkiva ja juhlia täynnä oleva joulukuu!

Marja Salmela

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s