Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2012

Elimu ni haki ya watoto wote! Koulutus on jokaisen lapsen oikeus!

”Mattias on kuulovammainen, seitsemänvuotias tansanialainen koulupoika. Hän on yksi Suomen Lähetysseuran kummilapsista, jonka koulunkäynnin suomalaiset kummit ovat mahdollistaneet. Ilman apua Mattias ei olisi päässyt kouluun lainkaan. Hän käy kunnallisista koulua kolmena päivänä viikossa mutta karkaa kouluun myös muina päivinä. Hänellä on loppumaton oppimisen jano.”

Kuuntelen hämmentyneenä; poika karkaa kouluun, ei koulusta. Meillä Suomessa taitaisi tilanne olla toisinpäin. Suomalaisessa koulussa ei viihdytä, vaikka meillä on kaikki uusimmat pelit ja vehkeet opetuksen apuna ja tukena. Virikkeitä on valittavaksi asti, havainnollistamistapoja vielä enemmän.

Kuva

Välituntileikkejä

Vietin marraskuun alussa kaksi viikkoa Tansaniassa, Mwanzan kaupungissa koulutusmatkalla. Pieni suomalainen opettajista ja kirkon kasvattajista koostuva ryhmämme veti muun muassa seminaarin paikallisille esi- ja alkuopettajille, vieraili esikouluissa, alakouluilla ja yläkouluilla, Kassan yksityiskoulussa sekä Makumiran yliopistossa.

Tapasimme ryhmämme kanssa ennen varsinaista matkaa ja suunnittelimme seminaaria. Eniten meitä jännittivät ja huvittivat koulutuksen puitteet. Meillä ei olisi yhteistä kieltä koulutettavien kanssa ja opetusvälineet löytyisivät kuulemma pihalta: kivet, pullonkorkit, lehdet ja kukat. Ei ollut videotykkiä, ei tietokonetta. Ei kannattanut työstää hienoa PowerPointia vaan piti palata opetuksen alkulähteille: kohdata toinen ihminen ilman apuvälineitä.

Kuva

Ruokailun jälkeen oppilaat pesivät itse astiansa

Aloitamme seminaarin ryhmäytymisharjoituksilla. Leikimme Nooan arkkia: parinani oleva masai-nainen lähtee liikkeelle, potkii ilmaa ja kiljuu. Apua! Olen niin aasi, etten tajua hänen esittävän aasia. Matkin kuitenkin pariani: enpä ole aikoihin huitonut jalkojani niin korkealle ilmaan, päästänyt niin karmivia kiljaisuja ja ollut niin täydellisesti epämukavuusalueellani. En ole myöskään pitkään aikaan nauranut niin hersyvästi, tarttunut hetkeen ja nauttinut. On huikaisevaa tajuta, että vuorovaikutus syntyy, vaikkei yhteistä kieltä olekaan. Leikki, laulu ja yhdessä nauraminen riittävät yhdistämään meidät. Loppupäivän parini haluaa kulkea kanssani käsi kädessä. Suomalainen lukion opettaja hämmentyy mutta ojentaa silti kätensä. Se, mihin sanat eivät riitä, korvataan hymyllä ja kosketuksella.

Seminaarimme teemana on ”Lapsi on ilo!” ja tavoitteena on esitellä ja opettaa paikallisille opettajille uusia, vuorovaikutteisia opetusmetodeja: Miten oppia hyödyntämään oppilaalla jo oleva tieto ja taito? Miten saada opetuksesta oppilaslähtöistä? Miten luoda vuorovaikutus opettajan ja oppilaan välille? Seminaarin päätteeksi pyydämme palautetta: mikä uusista työtavoista jäi parhaiten mieleen? Mitä voisi käyttää omassa opetuksessaan? Olimme ajatelleet, että palaute annetaan suullisesti, ja yllätys olikin valtava, kun koulutettavat haluavat esittää palautteen meille oppimillaan uusilla työtavoilla: leikin, draaman, nukketeatterin ja lattiakuvien avulla.

Kuva

Iloisia koululaisia

Jos oppilaiden innostuneisuudessa ja asenteessa meillä suomalaisilla olisi peiliin katsomisen paikka, rangaistuskäytänteissä olemme oikealla tiellä. Yhdessä vierailemassamme esikoululuokassa istuu toisia paljon vanhemman oloinen poika. ”Hän on tyhmä. Hänet on palautettu kolmannelta luokalta esikouluun!” Huh! Olisipa noloa ja itsetuntoa syövää joutua alennetuksi kolme ikäluokkaa. Ei siinä ainakaan viisaammaksi muuttuisi. Olen myös hyvilläni, että suomalaisissa nykyluokissa karttakepit eivät ole enää pitkään aikaan olleet rangaistusvälineitä. Yhden kerran omassa lapsuudessani häpeänurkassa seisottuani voin sydämestäni todeta, ettei siellä oppinut mitään muuta kuin pelkäämään. Ja pelko toimii tehokkaana esteenä oikealle oppimiselle.

Kotiin palattuani olen prosessoinut kaikkea tapahtunutta. Naiivisti ajattelin meneväni kauas opettaakseni toisia, mutta opinkin itse. Opin olemaan armollinen itselleni, jos en joka vuosi jaksa uusia opetusmateriaaliani. Opin olemaan ahdistumatta, jos en ehdi lukea kaikkia uutuuskirjoja. Opin olemaan tyytyväinen itseeni, vaikka en tunnistakaan kaikkia sosiaalisen median sovelluksia ja niiden pedagogisia mahdollisuuksia. Tärkeintähän on kuitenkin toisen ihmisen kohtaaminen, oman ajan antaminen toiselle, kuunteleminen ja kuuleminen, yhdessä oleminen. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Elimu haina mwisho! Oppimisella ei ole loppua!

Hanna Naalisvaara

Mainokset

MARRASHARMAITA HAAVOJA

Katsoessani ulos harmauteen, käy mielessäni: jokaisella on haavansa. Sitä vaan ei kovin usein edes huomaa ajatella. Kiduttaa kenties turhaan itseään ajatuksella, että kaikilla muilla menee hyvin, ja itsellä on tämä ja tämäkin haava, jota pakottaa sunnuntaiaamuisin tai ohikulkevia pariskuntia katsellessa. Mutta jokaisen rohkean ja säteilevän hymyn takana on omat itkunsa, itkettyinä tai kohtaamattomina, ja jokaisella onnellisella ja menestyneelläkin ihmisellä aristavat kohtansa.

Se, joka on työpaikalla voittamaton ja etevin kaikista, saattaa pyyhkiä salaa (kiukun)kyyneleen nähdessään jossakin juoksevan toppahaalarienkelin, sillä hän näkee siinä lapsen, jota ei itse koskaan voinut saada. Hän, joka taas tuon pulleaposkisen pienen energiapakkauksen saa syliinsä kumartuen pyyhkimään sen nenää, lämmittämään pakkasen puolukanpunaisiksi nipistelemiä talviposkia, on voinut saada ensimmäisen perhekokemuksensa vasta tuon lapsen synnyttyä elettyään rikkinäisen ja kylmän, hieman irtonaisen tuntuisen lapsuuden, jossa äiti ja isä elivät kulissiavioliitossa eivätkä olleet ikinä kotona. Tai hän voi miettiä, miten kummassa jaksaa luhistumatta pitää huolta siitä ja sen sisaruksesta työntäyteisessä elämässään, josta näiden lasten isä – tai äiti – hävisi syystä, jota ei koskaan hänelle viitsitty kertoa.

Hän, joka on laiha ja kaunis, voi sisällään surra rakkauden, joutilaisuuden ja perustelemattoman lämmön perään ja kantaa ohuilla hartioillaan salaisuutta öisistä ahmimisista, oksenteluista ja kaiken nielevästä itsekritiikistä, yksinäinen kaivata kaiholla seuraa joutilaisuutensa tilalle… ja rakkaiden ympäröimä kuulla uutisen parantumattomasta sairaudestaan. Joku voi olla ikuisesti vankina omassa peilissään, pääsemättä koskaan karkuun elämänsä pahinta tuskan ja hajanaisuuden aiheuttajaa – omaa itseään. Kukaan ei pääse menneisyyttään pakoon eikä sellaista sielua olekaan, johon ei koskaan olisi sattunut. Sielun olemassaolonhan tuntee vasta, kun siihen yhtäkkiä tekee kipeää.

Ja eiväthän kaikki haavat suinkaan ole noin suuria ja traagisia. Haavoja on pieniä ja suuria, menneitä ja nykyisiä. Ne voivat olla menetyksiä, tai ehkä jonkin tärkeän menettämisen pelkoa, ja täysin yllättäviäkin. Samakin asia voi toiselle olla mitätön pintanaarmu ja toiselle avohaava. Mutta jokaisella meistä on haavansa. Ja minäkin, katsoessani vielä jokunen aika sitten kaihoten toisiinsa uppoutunutta nuorta paria, joka näki joka hetki toistensa silmistä paitsi halun ja ikävän myös lupauksen: ”me pidämme toisistamme huolta ja elämme elämäämme yhdessä eteenpäin”, tunsin auki repeävän haavan sisälläni täysin määrittelemättömässä kohdassa. Oliko se vatsassa? Ei, oliko se aivoissa? Varmastikaan ei. Oliko se käsivarsissa, joita pakotti? Silmissä, joiden yläluomien taakse kirvelevät kyyneleet pakkautuivat?

Jossakin se oli, mutta en voinut osoittaa sen kohtaa. Se ei ollut missään, ja yhtä aikaa se kuitenkin oli kaikkialla. Mutta samalla tajusin, että minulla oli ja on monta ehjää kohtaa siinä, missä jollakin toisella – rakastuneella, menestyneellä – on haava. Sain olla monesta ehjästä kohdasta onnellinen, ja muistuttaa itseäni, että tässä juuri, tässäkin saattaisi olla kipu, tai pahimmillaan tyhjyys. Ei terveestä suustakaan koskaan muista iloita, ennen kuin jokin rakko tai ien tai kipeä hammas, herpes, rohtuneet huulet tai tulisesta ruuasta palanut kieli alkaa kiusata ja vihoitella.

Pystyn katsomaan menneisyyteen ehkä lähes täydellisen kirkkain silmin, ja hyväksymään ilolla tähänastisen kohtaloni. Montakaan kertaa tämän elämäni aikana minun ei ole tarvinnut kysyä katkerana käsiäni kohti taivasta kurotellen: Miksi kävi näin? Ei. Yleensä asioilla ja tapahtumilla on ollut tärkeä paikkansa elämäni kulussa. Joitain kolhuja tietenkin on. Kuten se, että olin aina erilainen: pienempi kuin muut. Sen takia minuun ei aina uskottu, eikä minua asetettu samalle viivalle, sain erityiskohtelua, ”helpotuksia”, ihmettelyjä, jopa sääliä. Kuitenkin tuo sääli oli niin herttaisen osaaottavaa, ettei siitä näin lähes 20 vuotta myöhemmin voi ehkä enää olla vihainen, tai edes pahoillaan. Eihän minua säälitty sairaudesta, lihavuudesta tai tyhmyydestä. Minua säälittiin siitä, että olin niin pieni, että minut jaksoi nostaa ilmaan ja kantaa helposti mihin vain, siitä että olin ehkä liian pieni jaksaakseni nostaa painavia tavaroita tai heittämään suurta koripalloa korkealle koriin yhtä kaukaa kuin muut. Ja siitä että näytin vääjäämättömän nuorelta ikäisekseni, eikä todellista ikääni koskaan arvattu oikein.

Hah! Juuri nuo samat asiat koen nyt voimavaroikseni. Ehkä en näy kauas, mutta erotun kyllä joukosta. En yllä, mutta mahdun. Voin ojentaa jalkani suoraksi ja nukkua ongelmitta junan, bussin ja lentokoneen penkeillä. Tässä kaupungissa ei koskaan kävellyt vastaani kiinnostavaa miestä, joka olisi ollut minua lyhyempi ja siten poissuljettu. Potentiaalinen tuleva sulhaseni myöskään tuskin sanoisi minulle: ”Rakkaani, kantaisin sinut kyllä kynnyksen yli, mutta kun en millään jaksa nostaa sinua”. Päinvastoin, olen huomannut, että minua on suorastaan vaikeaa malttaa pitää maan tasalla. Heti kättelyssä herätän miespuolisissa olioissa vaiston kokeilla, kuinka kepeästi nousisin heidän käsivarsillaan ilmaan ja olalle ja kuinka kätevästi kulkisin reppuselässä. Minut on siepattu ilmaan koulussa, keskellä kaupunkia ja kannettu sänkyyn, suihkuun ja autoon. Minulle on sanottu naurettaviakin asioita kokooni liittyen. Eräskin totesi, että ”ethän sinä paina enempää kuin kissanruoka”. En edes viitsinyt saivarrella, että riippunee suuresti kissanruuan MÄÄRÄSTÄ, paljonko se milläkin annetulla hetkellä painaa.

Puhumattakaan siitä, että enää loukkaantuisin kun minua luullaan ikäistäni nuoremmaksi! Se saattoi kyllä olla musertava loukkaus 17-vuotiaana, mutta nyt kaivan nauraen esille paperini, kun ovimies niitä kysyy, ja oikein harmittelenkin mielessäni sitä, että ajokortista tämä nyt lopulta näkee todellisen ikäni: fakta, jonka pitäisin muutoin ihan mielelläni salassa ihmettelijöiltä, oppilailtani, tuttavuuksilta sekä Alkon ja kaupan tädeiltä.

Mutta aikanaan nuo asiat kyllä viilsivät ja jättivät haavoja, ehkä sellaisiakin, joista jäi arpi. Aloin ehkä vähätellä itseäni, en uskonut, miten hyvä ja kokonainen olinkaan, en arvostanut itseäni tarpeeksi enkä kokenut riittävää omanarvontuntoa. Ehkä en täysin vieläkään, sillä muutoin en kokisi yhäkin itseäni joskus liian pieneksi pitkien ”oikeiden” aikuisten rinnalla, ulkopuoliseksi porukassa, ei-toivotuksi toveriksi, epäuskottavaksi opettajatartädiksi oppilaideni vanhempien edessä. Vaikka järkeni sanoo, ettei aikuisuus ole koosta kiinni, olen yhä vielä joskus kuin nuhdeltu lapsi, jonka varteenotettavaa ideaa ei oteta vastaan varren ollessa riittämätön, tai väheksytty teini, jolle kesätyönhakupaikassa sanotaan tylysti ”mene kotiisi kasvamaan” ja jota kaverit eivät uskalla ottaa mukaan K15-merkinnällä varustettuihin leffoihin siitä pelosta, ettei heitä päästettäisikään sisään ”juniorin” kanssa.

Niin. Mutta ne haavat ovat pieniä verrattuna siihen, että en koskaan jäänyt pääsemättä lapsena äidin syliin, minua ei koskaan hylätty pimeään (paitsi kenties silloin, kun omaa kuritonta uteliaisuuttani kiipesin kaappiin ja kaaduin sen kanssa itseni samalla loukkoon saattaen), opin nopeasti niin lukemaan ja laskemaan kuin laulamaankin, eikä kukaan pitänyt minua epämiellyttävänä, vaan pienuuteni takia varsin söpönä. Ja ehkä tosiaan vasta vaikeuksien kautta löytää itsensä: ehkä olen juuri niin kokonainen kuin nyt olen vain sen pitkäjänteisen työn tähden, jonka olen mielessäni tehnyt käsitellessäni noita kasvuvuosien kasvamattomuuskipuja. Ehkä se omanarvontunto, mikä minussa on, kumpuaa juuri siitä, että joskus koin jääneeni sitä ilman. Jokainen senttini on siis täyttä jalostunutta tavaraa, eikä mitä tahansa höttöä, hiekalla jatkettua salmiakkijauhetta.

Eihän kukaan toinen ihminen lopulta voi kenenkään onnea tai eheyttä rakentaa. Itse sen tein. Eikä urakka ole vielä lähimainkaan valmis, senkin tiedän nyt paremmin kuin hyvin, sillä kun muutama syksy sitten suursiivosin koko elämäni ja avasin narisevin saranoin vinkuvan ikkunan, tuli sieltä navakka tuuli sisään. Tuuli, joka vei tunkkaisen hajun mukanaan, mutta oli toisinaan myös pirullisen kylmä, luihin ja ytimiin asti tunkeva, ja ehkä jopa läpivalaiseva.

Ja haavoista harmauteen: vuodenaikaan, jota moni saattaa tiedostamattaan jopa odottaa jonkinlaisena lupana saada masentua ja väsyä, myöntää rikkinäisyytensä ja vetäytyä sohvan nurkkaan nuolemaan haavojaan. Kenties haavamme ovat aina olemassa, mutta juuri kaamoksen tiukentaessa hiljalleen otettaan ne saavat pullahdella sielujemme syvyyksistä kuin sienet syksyiselle kankaalle. Elämme parhaillaan harmaata marraskuuta, joka maineensa veroisesti ei tänäkään vuonna ole pettänyt uskollisia fanejaan, vaan on ollut varsin harmaa ja pimeä muutamaa täysin utopistiselta tuntunutta poutapäivää lukuun ottamatta. Mutta voimattomina muuttamaan tätä tosiasiaa voisimme ehkä koettaa nähdä harmaan uudessa valossa. Harmaa on kaunis ja pehmeä mutta ennen kaikkea hyödyllinen väri. Liian moni ihminen ei näe sitä eikä tunnusta sen valöörejä. He näkevät mustan ja valkoisen, tumman ja vaalean, ja heille harmaa on hiirulaisten maastoon hukkuva väri, jonka kantajat eivät vain ole kunnolla kyenneet päättämään mitä mieltä olisivat tai kenen puolella seisoisivat ja jotka eivät tajua että kun kumartaa, samalla väkisinkin pyllistää. Heidän nähdäkseen harmaa on kaikkien ja ei kenenkään miellyttämisen välivaihtoehto, sillä heille se on vain epämääräinen tummuusaste mustan ja valkoisen välissä. Mutta eihän se ole. Harmaa voi myös taittaa punertavaan, hopeaan, siniseen, vihreään. Se voi näyttää tummemmalta eri valoissa ja eri säällä. Riippuu myös, mistä materiaalista harmaa kohde on muodostunut. Yhtä lailla kivikova kallio kuin ilmavan höttöinen pilvikin voi olla harmaa.

Harmaa on rohkeuden väri. Vaatii sekä tietoa, taitoa, älyä että uskallusta katsoa ja nähdä se. Ymmärtää jyrkkien kahtiajakojen tarpeettomuus ja jopa tuhoisuus. Murhaaja voi olla uhri, kunnollinen ihminen voi olla seksuaalinen hurjastelija, puolisoaan rakastava ihminen voi pettää, hölmö voi olla viisas ja sosiaalinen äärimmäisen ujo. Se, joka on eniten äänessä, ei aina ole se, jolla on eniten sanottavaa, ja jokaisen tuntema toveri ehkä maailman yksinäisin ihminen. Musta ja valkoinen ovat toki kauniita, häikäiseviä ja aina toimivia värejä, mutta harmaa – siinä on kiteytyneenä katsomisen ja kyseenalaistamisen uskallus. Tämän marraskuisen väriopin myötä nauttikaamme – vielä kun voimme – tästä kuusta ja siitä, että kotiemme nurkissa lojuvat pölyt niin kuin silmärypytkin peittää nyt armahtava pimeys, sillä aivan pian hyökkää päälle valoisa, tuikkiva ja juhlia täynnä oleva joulukuu!

Marja Salmela

ABI-päivät 14.11.2012

Abi-päivät 14.11.2012

Mikä minusta tulee isona – kysymys pyörii aika monen abiturientin mielessä tällä hetkellä. Osalla on jo peruskoulun alaluokilta ollut itsestään selvää, että aikoo isona sairaanhoitajaksi, kaupan myyjäksi tai lentäjäksi. Toinen saattaa saada ensimmäisen herätyksen yläkoulujen TET-harjoittelujen aikana ja osa ei vielä edes abivuoden aikana ole selvillä omista tulevaisuuden urasuunnitelmistaan.

Jo 1980 luvulla aloitetut Oulun yliopiston Abi-päivät ovat jälleen ajankohtaista useille tuhansille abiturienteille. Joka syksy, marraskuun puolivälissä reilut 4000 abia ja heidän opinto-ohjaajaa Pohjois-Suomesta aina Keski-Suomeen saakka saapuu Linnanmaan kampukselle tutustumaan Oulun yliopiston koulutustarjontaan. Abeilla on mahdollisuus osallistua yleiseen yliopiston esittelyyn tai vierailla eri tiedekunnissa ja eri laitoksilla tutustumassa heidän koulutusohjelmiin. Yliopiston opiskelijat ja heidän edustamansa ainejärjestöt ovat aktiivisessa roolissa Abi-päivillä. Opiskelijat järjestävät kampuksen kilometrin mittaisella keskikäytävällä esittelypisteitä, demonstraatioita, kilpailuja ja jakavat materiaalia, jotta saisivat abit kiinnostumaan yliopisto-opinnoista. Abeilla on ainutlaatuinen mahdollisuus kohdata ”aito yliopisto-opiskelija” ja kysellä häneltä tarkemmin millaista se opiskelu yliopistossa onkaan.

Opinto-ohjaajille Abi-päivillä on oma Oulun yliopiston järjestämä infopäivä. Yliopiston rehtorit ja eri tiedekuntien opintoasiainpäälliköt kertovat tuoreimmat uutiset ja kuulumiset yliopistomaailmasta. Opinto-ohjaajat saavat ennakkotietoa Oulun yliopiston eri tiedekuntien ja koulutusohjelmien seuraavan kevään valintakriteereistä. Usein myös yliopiston edustajat ja lukioiden opinto-ohjaajat pohtivat yhdessä miten voidaan lisätä yliopiston ja lukioiden välistä yhteistyötä. Yliopiston tavoitteena olisi saada mahdollisimman motivoituneita, hyvin opiskelumenetelmin varustettuja ylioppilaita. Me täällä lukiossa haluaisimme, että mahdollisimman moni lukion opiskelija löytäisi itselleen sellaisen opiskelupaikan, vaikkapa Oulun yliopistosta, missä hän pärjää lukion antamilla valmiuksilla.

Olen heittänyt eräänlaisen haasteen Oulun yliopistolle ja OAMK:lle ja Oulun kaupungin opetustoimelle järjestää vastaavanlainen tapahtuma myös lukioiden aineenopettajille. Molemmin puolin on ollut kiinnostusta. Aineenopettajat ovat kertoneet, että haluaisivat päivittää omia tietojaan esim. valintakriteereistä tai siitä, millaisia opiskelijoita korkeakoulut haluaisivat vastaanottaa ja miten lukion eri oppiaineet näyttäytyvät korkeakouluopintojen sisällä. Mikä merkitys on pitkän matematiikan opinnoilla lukiossa? Kuinka paljon olisi hyvä opiskella vieraita kieliä? Ei varmaankaan olisi haitaksi, jos aineenopettajatkin tietäisivät alati muuttuvista valintakriteereistä. Näin saisimme ohjattua yhteisesti opiskelijoiden opintoja jo lukioaikana siten, että ne tukisivat parhaalla mahdollisella tavalla hän jatko-opintojaan korkeakouluissa. Katsotaan miten haaste otetaan vastaan.

Takaisin abeihin. Toivoisin kaikkien abien käyvän Abi-päivillä. Olisi se jatko-opintopaikka vaikkapa joku muu kuin Oulun yliopisto, abi saa arvokasta tietoa eri vaihtoehdoista Abi-päivillä. Voihan olla, että jonkun abin sekavat ajatukset omista urasuunnitelmista saavat konkreettisen avun juuri Abi-päiviltä. Jos ei muuta, niin abin taskut ainakin pursuavat karkkia ja kyniä ja erilaisia esitteitä!

Oulun yliopiston lisäksi myös Lapin yliopisto, Oulun seudun, Kajaanin ja Rovaniemen ammattikorkeakoulut ja DIAK ovat mukana järjestämässä Abi-päiviä ja esittelemässä omia koulutusmahdollisuuksiaan.

Kaikki abit tervetuloa Abi-päiville keskiviikkona 14.11.2012.!
Tarkempi info ja aikataulut löytyvät: http://www.oulu.fi/yliopisto/haeopiskelijaksi/abipaivat
Terveisin Tiina-opo

NEULATYYNYSTÄ SOVINNONKYYHKYYN

Olin silloin ensimmäisellä tai toisella luokalla koulussa. Olin pieni punatukkainen tyttö, jolla oli voimakas temperamentti. Opettajani nimi oli Kaarina. Hän oli kokenut opettaja. Eräällä käsityötunnilla opettajani sanoi, että jokainen saisi tehdä itselleen tai kotiinsa oman neulatyynyn. Minua ajatus ei miellyttänyt. En pitänyt annettujen kankaiden väreistä enkä kuoseista ja väitin opettajalle, että kotonamme on jo tarpeeksi neulatyynyjä. Uhmakkaasti pakkasin leppäkerttureppuni ja karkasin koulusta kotiin. Illalla isä kertoi, että opettaja oli soittanut hänelle. Isä vetosi minuun, että menisin seuraavana päivänä opettajan luokse ja pyytäisin huonoa käytöstäni anteeksi. Muistan, kuinka nousin korokkeella olevan opettajanpöydän viereen – kun muut oppilaat olivat lähteneet luokasta – ja pyysin opettajalta anteeksi. Hän katsoi minuun hieman hymyillen ja sanoi, että saan anteeksi.

Tapasin Kaarina-opettajani vuosien jälkeen viime kesänä. Hän ei enää muistanut koko tapahtumaa. Asia oli siis sovittu täydellisesti silloin 30 vuotta sitten! Oli ihana tavata harmaantunut opettajavanhus, joka muisti minusta, vilkkaasta tytöstä, enää vain hyvää.

Tällä viikolla, erityisesti torstaina, vietetään Suomessa Ahtisaari-päivää. Ahtisaari-päivän tarkoituksena on tehdä tunnetuksi sovittelua ja rauhanvälitystyötä. Päivä ajoittuu Martinpäivän tienoille marraskuussa. Ensimmäistä valtakunnallista Ahtisaari-päivää vietettiin viime vuonna Oulussa, presidentti Martti Ahtisaaren nuoruuden ja opiskeluajan kotikaupungissa. Tänä vuonna valtakunnallinen pääjuhla on Helsingissä, mutta myös Oulun koulut haluavat luoda teemapäivästä pysyvän vuosittaisen perinteen.

Laanilan koulussa Ahtisaari-päivää juhlistetaan torstaina 8.11. yhteisellä salipäivänavauksella, jossa julkistetaan koulumme sovittelijaoppilas ja -opiskelija. Koulun sovittelijaksi valitaan henkilö, joka on:

• on omalla toiminnallaan edistänyt kouluyhteisön positiivista ja rakentavaa ilmapiiriä
• osoittaa ymmärtämystä toisten erilaisia näkökulmia kohtaan ja kunnioittaa niitä
• on mahdollisesti edesauttanut koulussa tapahtuneen ristiriitatilanteen ratkaisemisessa (www.ahtisaaripaiva.fi/kouluille/koulun-oma-sovittelija/)

Sekä yläkoulun sovittelijaoppilas että lukion sovittelijaopiskelija saavat Oiva Toikan suunnitteleman Sovinnon kyyhkyn. Sovinnon kyyhky on kiertopalkinto, jonka jakamisesta tulee koulussamme vuosittainen perinne.

Miten nuori voi olla sovittelija? Tätä kysyi lukiomme opiskelija keväällä 2009 presidentti Martti Ahtisaarelta Nobel-juhlassa Oulun kaupunginteatterissa. Olin läsnä tuossa tilaisuudessa ja muistan selkeästi presidentti Ahtisaaren vastauksen: ”Sovittelu ja rauhantyö alkaa omasta lähipiiristä”. Kaikki eivät ratko kansainvälisiä konflikteja, mutta myös arkielämän ristiriitatilanteissa rauhaa voi rakentaa sovittelemisen kautta.
Mielestäni presidentti Ahtisaaren vastaus oli armollinen. Minäkin voin siis harjoitella rauhanvälitystyötä omassa elämässäni. Ja oikeastaan olen oppinut peruseväät siihen jo kauan sitten, jo ennen neulatyyny-episodia:

”Kaiken, mitä todella tarvitsen tietääkseni
miten elää ja mitä tehdä ja miten olla, opin lastentarhassa.
Viisaus ei ole ylioppilastutkintovuoren huipulla,
vaan tarhan hiekkalaatikossa.
Opin siellä nämä asiat:
Jaa kaikki.
Pelaa reilua peliä.
Älä lyö ihmistä.
Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit.
Siivoa omat sotkusi.
Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun.
Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta.”

(Robert Fulghum)

Milloin ja missä sinä olet oppinut rauhanvälitystyön alkeet?

Noora Tala-Kopperoinen

Lähde:
http://www.ahtisaaripaiva.fi/

MAKE-BELIEVE

Make-believe 1:

If we diminished the entire mankind to our school of 310 people and took all nations into account, there would be:

• 171 Asians, 63 Europeans, 42 Americans, and 24 Africans in our school.
• 156 of us would be girls, and 144 boys.
• 90 of us would be Caucasians, and 210 of us would represent the other human races of the world.
• 90 of us would be Christians, and 210 of us would represent the other religions of the world.
• 18 of us would own more than half of all the riches of the world, and all 18 would come from the USA.
• 240 of us would not have proper living conditions.
• 210 of us could not read or write.
• 150 (ie half of us) would suffer from malnutrition.
• Only three of us would have a computer.
• Only three of our students would be able to continue their studies at a university and get an academic degree.

So this is what the diminishing of the world into our school of 310 people would mean.

Empathy is an ability to empathize with someone else’s situation.
It’s the beginning of all aid.

Make-believe 2:

If we moved our school to Sudan, Africa,
• The dismemberment of the girls’ private parts would be real for 90% of the girls in our school. The dismemberment of your private parts would have been carried out when you were 5-9 years old, and the operation would have had many physical and psychological after-effects on you.
• A child marriage would be another tradition which would have serious negative effects on your mental development and welfare, as well as educational opportunities and sexual health.

If we moved our school to Sierra Leone, Africa,
• An exceptioanlly cruel civil war would have made us suffer for ten years now. The war would have witnessed significantly more extensive human right violations against children than just the ordinary cruelties of a war. And even if the war was already over, you would still suffer from it, because, as a consequence of the war, many of you would have been forced to quit school.

If we moved our school to Togo, Africa,
• Child trade and child abuse would be very familiar problems to many of us and as many as 70% of us would live in extreme poverty.

If we moved our school to Ethiopia, Africa,
• About 70% of our health problems would have been caused by infectious diseases which would be easy to prevent with the help of clean water and better hygiene.

If we moved our school to Uganda, Africa,
• We would be the poorest people in the world, and our poverty would be even worse because of the serious AIDS epidemic in our country. The biggest amount of infections would be exactly in your age group. The infectioned ones of you would very seldom have a chance to get medical treatment or medicine for your disease. The average living expectancy would be 43 years.

If we moved our school to Kamerun, Africa,
• The members of the minority groups that study in our school, such as the Lappish people and the Swedish-speaking people, would not have been registered after their birth, and that is why, officially, they wouldn’t exist. Also, they wouldn’t have the right to own land, and that is why the other Finns could easily drive them away from their houses. Their other living conditions would be bad too, and they wouldn’t have clean drinking water and bathrooms at all. Their children would get sick all the time, because the houses would be shaky and their clothes wouldn’t give them enough protection. Their health care would be poor too and their living expectancy would be under 30 years.

So this is what the life in a developing country concretely is.

When you look at the world from this angle, it’s very obvious for everyone that the need for understanding, tolerance, education and aid is essential.

Empathy is an ability to empathize with someone else’s situation.
It’s the beginning of all aid.

• So, if you woke up healthy this morning, you’re luckier than one million people who won’t be able to live till next week.
• If you have never seen battles of a war, or experienced loneliness in a prison, torture or hunger – you’re luckier than 500 million people in this world.
• If you’re able to go to church without the fear of others’ hatred, imprisonment or death – you’re luckier than 3 billion people in this world.
• If you have food in the fridge, clothes on your body, a roof above your head and a bed where to sleep – you’re richer than 75% of the people in the world.
• If you have a bank account or money in your wallet – you’re one of the 8% of the wealthy people of the world.

We’re all victims of the conditions – some winners, some losers.
We may congratulate ourselves and enjoy our healthy, safe and wealthy life in Finland, but please do remember that

Empathy is an ability to empathize with someone else’s situation.
It’s the beginning of all aid.

(African statistics from Plan Finland)

Tiina Fredriksson