SADONKORJUUN AIKAAN

Aloittaessani kirjoittaa tätä blogikirjoitustani luin lämmittelynä uudelleen rehtorimme avausblogin. Siinä hän arvelee, että kirjoituksemme tulevat tavalla tai toisella nousemaan kasvatuksen ja opetuksen maaperästä.

Me opettajat teemme kovasti töitä ja tiedän, että me kaikki suhtaudumme äärimmäisen vakavasti siihen, miten parhaiten voisimme opettaa teitä opiskelijoita oppimaan. Vielä vakavammin suhtaudumme vastuuseemme kasvattajina. Uskon ja tiedänkin, että vaikka meidän työtaakkamme tunnollisina ihmisinä on usein uuvuttavan raskasta, työn mielekkyys antaa meille voimia jaksaa. Kun saa seurata opiskelijoiden kehitystä, eipä juuri koskaan kyseenalaista työnsä merkitystä.

Tein joskus nuorempana yhdeksästä viiteen –työtä, joka sinänsä oli tarkkuutta ja hyvää kielitaitoa vaativaa, mutta rutiininomaista, ja pieni osa niin suurta kokonaisuutta, että yrityksistäni huolimatta en oppinut arvostamaan omaa työpanostani siinä. Sen työkokemuksen seurauksena ajattelen usein, kun tulen aamulla kouluun ja joku opiskelija tulee jo aulassa kysymään jotain opiskeluunsa liittyvää asiaa, miten minun ei tätä työtä tehdessäni tarvitse miettiä, miksi tulen töihin.

Vuosien myötä toinenkin näkökulma työhöni tulee yhä tärkeämmäksi. Minulla on monia ystäviä, joiden kanssa olemme jakaneet elämäämme ihan nuoruudesta saakka. On opettajia, mutta myös monien muiden ammattien edustajia. Olen ihmetellyt, miten vuosien mittaan on käynyt niin, että minun elämänkatsomukseni on muuttunut valoisammaksi kuin monen ikätoverini. Kun kuuntelen joitain kyynistyneitä ja synkkiä kaiken valittajia, mieleni tekee huutaa: ”Mutta elämähän on hyvää!”

Jos Freud lukisi tätä blogia, hänellä voisi olla jotain huomauttamista siitä, että otantani on liian suppea ja että en ole ottanut huomioon yksilöpsykologisia selittäväviä tekijöitä siihen, millaiseksi ihmisen elämänkaari muodostuu.

Itse uskon kuitenkin, että yksi merkittävä syy tähän minun elämänuskooni olette te nuoret. Teidän kanssanne työskennellessä tulevaisuus on aina läsnä. Tulevaisuus ja jonkinlainen viattomuus. En tarkoita viattomuutta moraalisessa merkityksessä vaan suoraa ja aitoa kosketusta elämään, jota ikävät kokemukset eivät ole vielä kovettaneet.

Iällä ja elämänkokemuksellakin on hyvät puolensa, iso kuva voi antaa viisautta asettaa monia asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Jotain tuota tyttäreni muutama viikko hapuili kysyessään minulta:” Eikö ole vähän siistiä kun on kokenut niin paljon kaikkea?”

Miten tämä henkilökohtainen pohdintani liittyy kasvatukseen tai opetukseen? Uskon vakaasti, että koulussa opettajan ja oppijan suhde ei ole mikään one way –street, vaan vuorovaikutuksemme on kaiken aikaa kaksisuuntaista. Me opettajat teemme parhaan osaamamme, mutta myös te opiskelijat tietämättänne pakotatte meidät opettajat kasvuun ja kehitykseen. Niinhän rehtorikin kirjoitti blogissaan, että me opettajat saamme olla mukana kiehtovassa kasvussa, jos vain suostumme siihen.

Syksyn myötä päivät lyhenevät, syystuulet puhaltavat mereltä ja taivuttavat rannan puita. Katselen mäntyjä, joiden rungot ovat vääntyneet vuosien tuulten voimasta mantereen suuntaan. Miten me voisimme pitää varamme, etteivät elämän tuulet vääristäisi meitä, vaan kasvaisimme suoraan, kohti valoa?

Paula Lavanko

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s