Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2012

TYÖ TEKIJÄÄNSÄ KIITTÄÄ

Edellisen blogikirjoittajan teksti herätti minut pohtimaan sitä, mitä kaikkea muutakin opettajan työ antaa kuin vain kuukausittaisen palkkapussin. Toki on rehellisyyden nimessä todettava, että työ myös ottaa tekijältään. Onnistumiset työtehtävissä antavat voimaa tulevan työn eteenpäin viemiseen ja lisäävät oman työn merkityksellisyyttä. Elämän haastavissa hetkissä ystävillä on merkitystä ja arvoa kuuntelijana ja tukijana, mutta iso merkitys on myös sillä, että arki soljuu työssä tai opinnoissa aikataulutetulla tavalla eteenpäin. Kuuleehan sitä sanottavan, että rutiinit pitävät kiinni arjessa ja vievät sitä eteenpäin silloinkin, kun muuten asiat eivät välttämättä kauheasti jaksa innostaa. Useimmat opettajat pystyvät opetustyönsä ohella hyödyntämään myös omaa elämänkokemustaan. Ryhmänohjaajana on ollut ilo huomata, että opiskelijan huolien kuunteleminen ja hänen kanssaan asioista keskusteleminen tuottaa ainakin toisinaan hedelmää.

Muutaman vuoden takaa muistan tilanteen, jossa erään oppitunnin jälkeen kaksi tyttöä tuskaili minulle yhden, jos toisenkin tehtävän kasautumista ja rästiin jääneitä tehtäviään. Ja lopulta he itsekin epäilivät, ettei heistä taida tulla ylioppilaita. Aloitin kysymällä, mitä he itse haluavat. Kysyin myös, kannattaako antaa periksi tässä vaiheessa, kun on jo toinen vuosi lukiossa menossa. Onko seuraavalla kerralla haasteiden edessä entistä helpompaa luovuttaa, antaa periksi, jos on tehnyt niin jo aiemminkin. Toki minulle oli jo ehtinyt muodostua käsitys, että melko vähällä työnteolla tytöt olivat opiskeluista siihen asti selvinneet. Kannustin heitä ottamaan yhden asian kerrallaan ja huolehtimaan kunkin tehtävän ajallaan loppuun. Aika ajoin jututin näitä tyttöjä ja kysyin, miten on mennyt, ja ovatko onnistuneet huolehtimaan työt ajallaan. Halusin positiivisella tavalla hiukan herätellä sen suhteen, etteivät he vaan jättäisi leikkiä liian helposti kesken. Aikanaan sitten koitti tytöilläkin päivä, jolloin he saivat valkolakin painaa päähänsä. Siinä hetkessä koin opettajana itsekin erityistä tyytyväisyyttä. Loppujen lopuksi nuoren kuunteleminen ja muutama kannustava sana sopivaan hetkeen kantaa mukavasti eteenpäin. Toki tiedostan olevani itse ihmisenä varmaankin sieltä jäyhemmästä päästä. Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni opiskelija löytäisi meidänkin talosta sen aikuisen, jolle voi tarpeen mukaan huolistaan puhua.

Onhan sieltä luokan edestä opettajana hyvinkin palkitsevaa huomata opiskelijan itse heränneen tilanteeseen, että töitä on tehtävä selviytyäkseen kyseisestä kurssista kunnialla. Muistan vielä vuosienkin jälkeen oman äitini napakan toteamuksen ns. vasemmalla kädellä hoidetun tekemisen jälkeen – ”Jos jotain teet, niin tee se kunnolla”. Kyllä nuo äidin sanat ihan hyvin käyvät edelleen yhdeksi ohjenuoraksi työn tekemiseen kenelle hyvänsä meistä, niin opiskelijalle kuin opettajallekin.

Olen varma, että opiskelija itsekin melko pian huomaa työnsä kantavan hedelmää menestyksen muodossa, mutta aivan yhtälailla hyvänolontunteena, kun onnistuu saavuttamaan jotain omalla työllään. Ainakin itse muistan omista opinnoista sen, kuinka palkitsevaa oli jonkun haastavan tehtävän ratkaiseminen. Se, että asioiden eteen joutuu ponnistelemaan, lisää paitsi omaa onnistumisen ilon tunnetta ja luottamusta omiin taitoihin, mutta myös oman työn arvostusta.

Jarkko Himanka

Mainokset

SADONKORJUUN AIKAAN

Aloittaessani kirjoittaa tätä blogikirjoitustani luin lämmittelynä uudelleen rehtorimme avausblogin. Siinä hän arvelee, että kirjoituksemme tulevat tavalla tai toisella nousemaan kasvatuksen ja opetuksen maaperästä.

Me opettajat teemme kovasti töitä ja tiedän, että me kaikki suhtaudumme äärimmäisen vakavasti siihen, miten parhaiten voisimme opettaa teitä opiskelijoita oppimaan. Vielä vakavammin suhtaudumme vastuuseemme kasvattajina. Uskon ja tiedänkin, että vaikka meidän työtaakkamme tunnollisina ihmisinä on usein uuvuttavan raskasta, työn mielekkyys antaa meille voimia jaksaa. Kun saa seurata opiskelijoiden kehitystä, eipä juuri koskaan kyseenalaista työnsä merkitystä.

Tein joskus nuorempana yhdeksästä viiteen –työtä, joka sinänsä oli tarkkuutta ja hyvää kielitaitoa vaativaa, mutta rutiininomaista, ja pieni osa niin suurta kokonaisuutta, että yrityksistäni huolimatta en oppinut arvostamaan omaa työpanostani siinä. Sen työkokemuksen seurauksena ajattelen usein, kun tulen aamulla kouluun ja joku opiskelija tulee jo aulassa kysymään jotain opiskeluunsa liittyvää asiaa, miten minun ei tätä työtä tehdessäni tarvitse miettiä, miksi tulen töihin.

Vuosien myötä toinenkin näkökulma työhöni tulee yhä tärkeämmäksi. Minulla on monia ystäviä, joiden kanssa olemme jakaneet elämäämme ihan nuoruudesta saakka. On opettajia, mutta myös monien muiden ammattien edustajia. Olen ihmetellyt, miten vuosien mittaan on käynyt niin, että minun elämänkatsomukseni on muuttunut valoisammaksi kuin monen ikätoverini. Kun kuuntelen joitain kyynistyneitä ja synkkiä kaiken valittajia, mieleni tekee huutaa: ”Mutta elämähän on hyvää!”

Jos Freud lukisi tätä blogia, hänellä voisi olla jotain huomauttamista siitä, että otantani on liian suppea ja että en ole ottanut huomioon yksilöpsykologisia selittäväviä tekijöitä siihen, millaiseksi ihmisen elämänkaari muodostuu.

Itse uskon kuitenkin, että yksi merkittävä syy tähän minun elämänuskooni olette te nuoret. Teidän kanssanne työskennellessä tulevaisuus on aina läsnä. Tulevaisuus ja jonkinlainen viattomuus. En tarkoita viattomuutta moraalisessa merkityksessä vaan suoraa ja aitoa kosketusta elämään, jota ikävät kokemukset eivät ole vielä kovettaneet.

Iällä ja elämänkokemuksellakin on hyvät puolensa, iso kuva voi antaa viisautta asettaa monia asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Jotain tuota tyttäreni muutama viikko hapuili kysyessään minulta:” Eikö ole vähän siistiä kun on kokenut niin paljon kaikkea?”

Miten tämä henkilökohtainen pohdintani liittyy kasvatukseen tai opetukseen? Uskon vakaasti, että koulussa opettajan ja oppijan suhde ei ole mikään one way –street, vaan vuorovaikutuksemme on kaiken aikaa kaksisuuntaista. Me opettajat teemme parhaan osaamamme, mutta myös te opiskelijat tietämättänne pakotatte meidät opettajat kasvuun ja kehitykseen. Niinhän rehtorikin kirjoitti blogissaan, että me opettajat saamme olla mukana kiehtovassa kasvussa, jos vain suostumme siihen.

Syksyn myötä päivät lyhenevät, syystuulet puhaltavat mereltä ja taivuttavat rannan puita. Katselen mäntyjä, joiden rungot ovat vääntyneet vuosien tuulten voimasta mantereen suuntaan. Miten me voisimme pitää varamme, etteivät elämän tuulet vääristäisi meitä, vaan kasvaisimme suoraan, kohti valoa?

Paula Lavanko

SUOMALAISTA SISUA JA LOISTAVAA TSEMPPIHENKEÄ

Olimme suurella joukolla Lontoon paralympialaisissa kannustamassa kummipoikaani Toni Piispasta. Hän kisasi ratakelauksen T51-luokassa 100m:llä.

Lontoon olympiastadion

Olympiastadion oli täynnä katsojista ja meistä kannustusjoukoista – 100m:n kisa oli alkamassa. Suomalaisten kannustusjoukko oli saanut hyvät paikat heti 100m:n lähtöviivan kohdalta. Suomen liput hulmusivat ja jännitys tiivistyi. Laukaus kajahti ja suomalaisten kannustushuudot kiirivät Tonin korviin. Hän sai erinomaisen lähdön ja johti heti alkumetreiltä asti. Voitto tuli Suomeen, sisukkaalle suomalaiselle kelaajalle. Tunnelataus oli huipussaan. Tunsin, miten hienoa on olla suomalainen.

Tuli palkintojen jaon vuoro. Presidentti Sauli Niinistö pujotti kultaisen mitalin Tonin kaulaan ja sanoi: ”Tämä on hieno hetki sinulle, mutta hieno hetki myös minulle.” Tunnelma katsomossa oli sanoinkuvaamaton, kun kisayleisö -80000 katsojaa- nousi seisomaan, Suomen lippu nousi salkoon, Maamme laulu kajahti ja suomalaisen urheilijan kuva näkyi stadionin näytöllä. Tuo hetki piirtyi ainiaasti syvälle sydämeen.

Toni halvaantui 17-vuotiaana karaten näytöstilaisuudessa 1.9.1993. Hän on neliraajahalvaantunut ja on näin ollen kykenevä käyttämään vain käsiään kelauksessa. Vaikean alun jälkeen Toni on sisukkaasti ja määrätietoisesti kulkenut kohti uusia haasteita.

Vuonna 1995 hän aloitti pyörätuolirugbyn pelaamisen Lahden joukkueessa ja kisasi vuosia Suomen pyörätuolirugbymaajoukkueessa, aina vuoden 2010 kesään saakka.

Vuoden 2010 lopulla Tonille teetätettiin Englannissa mittatilaustyönä oma ratakelauspyörä. Tammikuussa 2011 Uuden- Seelannin Christchurchissa pidetyissä MM-kisoissa Toni sai T51-luokan ratakelauksen pronssia 200m:llä ja hopeaa 100m:llä.

Keväällä 2012 hän teki maailmanennätyksen sekä 100m:llä että 200m:llä Sveitsissä. Melkein tasan 19 vuotta Tonin vammautumisen jälkeen hän kelasi ylivoimaiseen voittoon Lontoon paralympialaisissa 3.9.2012.

Hän valmistui Jyväskylän liikuntatieteellisestä 2003 liikuntatieteen maisteriksi ja työskentelee tällä hetkellä Liikuntatieteellisessä Seurassa Helsingissä.

Toni on loistava esimerkki suomalaisesta sisusta. Hänen positiivinen elämänasenne ja loistava huumorintaju ovat kantaneet eteenpäin vaikeina aikoina.

Lontoon paralympialaisten mahtavaa tunnelmaa ovat kehuneet niin urheilijat kuin katsomossa olleetkin. Kaikkia urheilijoita kannustettiin loppuun saakka. Sellaista tsemppihenkeä allekirjoittanut toivoisi näkevän myös Laanilan koulussa. Tonin toipumisessa onnettomuuden jälkeen oli luokkakavereiden tuki ja kannustus äärimmäisen arvokasta. Ole sinäkin tsemppaaja.

Toni kiittää kaikkia 3.9.2012 hengessä mukana olleita.

Tuula Perunka, Tonin kummitäti

MUISTIJÄLKIÄ JA OPPIMISEN ILOA

Tokaluokkalainen tömistää jalkoja lattiaan, lyö käsiä polviin ja napsuttaa sormiaan. Hän komppaa rytmiä ja laulaa ”Oli hepokatti maantiellä poikittain jala jallai jala jala vei…”

Päivällä oli ollut musiikin tunti. Sen hyvä tunnelma kantoi kotiin saakka. Läksynteko sujui hymyssä suin. Kuuntelimme kappaletta myös youtubesta. Kotikirjastosta löytyi laulun nuotit ja sanat, joita tapailimme pianon ääressä.

*****

Kuljen koulun käytävää. Moikkaan yläasteen oppilaita. ”Miks sulla ei oo tänään pinkkiä paitaa?” poika kysyy. ”No siks, kun tänään on harmaapaitapäivä”, vastaan. ”Ooksä joku himotreenaaja?” kuuluu seuraava hyväntahtoinen kysymys.

Poika oli ilmiselvästi kuunnellut päivänavaustani pari viikkoa aikaisemmin. Kerroin tuolloin huippukokemuksestani, elämäni ensimmäisestä maratonjuoksusta. Hymyilytti ajatella, mitä muuta pojalle oli ehkä jäänyt mieleen aamusaarnastani.

*****

Istun koulumme 55-vuotisjuhlassa. Juhla syntyi seniorien aloitteesta. Juhlan ohjelmasta ja päivän keskusteluista välittyi tuokiokuvia ja ystävyyttä, jotka olivat kantaneet läpi vuosikymmenten.

Seniorien koulumuistoista kirkkaimmat taisivat liittyä monipuoliseen kerhotoimintaan ja vuosiluokan tuplaamisiin. Laulaessamme maakuntalaulun säettä ”tulevaisten toivojen kallis maa” huomasin saaneeni koulunpitoon rauhoittavaa perspektiiviä.

Juhlassa kuulin sanaparin ”rakas koulu”. Sellaiseen, jota voi puhutella rakkaaksi, täytyy
olla erityinen suhde. Se on koskettanut, jättänyt jäljen.

*****

Rakas koulu. Koulu on yksi jokapäiväisistä sanoistamme, jonka merkitys on ajan kuluessa muuttunut. Kreikan skhole tarkoitti joutilaisuutta, vapaa-aikaa, jolloin vapailla miehillä oli mahdollisuus keskustella, omistautua henkisille asioille ja laajentaa tietämystään.

Harvalle meistä koulu tarkoittaa vapaa-aikaa. Paremmin koulu on joutilaisuuden vastakohta, jota leimaavat määräykset, velvoitteet ja tulosvastuu. Moni ajattelee oppimisen enemmän kärsimyksenä kuin nautintona.

Entä jos palaamme skholen alkuperäiseen merkitykseen? Silloin oivallamme, että joutilaisuus ei tarkoita laiskottelua, vaan uusien asioiden opiskelua ja ideoiden kehittelyä. Joutilaisuus on tilaa luovalle tutkimiselle ja rauhalliselle miettimiselle. Oivallamme myös, että ihmisen todellisuus ja tarpeet ovat ensisijaisia, instituutiot, opetussuunnitelmat ja opetuksen järjestämisen tavat toissijaisia.

Opiskeluaika on nykyään jokaisen ulottuvilla oleva ainutlaatuinen tilaisuus omistaa aikansa kaikkein tärkeimpään: keskusteluun, oppimiseen, sivistymiseen ja ihmisenä kasvamiseen. Meidän koulun aikuisten jalo tehtävä on sekä suostua mukaan tähän tärkeimpään että varata sille riittävät edellytykset. Niistä olennaisimmat ovat avoin, hengittävä tila ja aika. Luova ajattelu ja sivistys vaativat kypsyttelyä, aikaa sekä leikkimieltä.

Meidän asenteemme ja tekomme ratkaisevat, millaisen jäljen koulu jättää tämän päivän opiskelijoihin. Toivon, että se on iloisen työnteon jälki. Kokemus hetkistä, jolloin oppiminen oli nautinnollinen seikkailu. Muistijälki hetkistä, jolloin löydettiin yhdessä jotain uutta ja merkityksellistä.

*****

Tämä on ensimmäinen kirjoitus oululaisen Laanilan lukion henkilökunnan blogiin. Luvassa on elämän ilmiöiden ajankohtaista, henkilökohtaista ja luovaa tarkastelua. Useimmat kirjoitukset ammentavat tavalla tai toisella kasvatuksen ja koulutuksen maaperästä. Kirjoituksia on luvassa yksi viikkoa kohti syyskuusta 2012 toukokuulle 2013, ehkä kauemmaskin.

Tervetuloa kirjoittamaan, lukemaan ja kommentoimaan. Tervetuloa innostumaan ja näkemään asioita uusin silmin.

Timo Kärkkäinen